Elämme jännittäviä aikoja. Tiistaina Salossa alkoi uusi kerho, nimittäin erityislasten perhekerho. Huippu-extra-superjännittävää siitä tekee se, että kerhon järjestäminen oli mun ikioma älynväläys. Viime keväänä Leijonaemojen vertaistukitapaamisesta kotiin palatessani rupesin yhtäkkiä miettimään, miksei ole olemassa perhekerhoa, joka on tarkoitettu ainoastaan erityislapsille ja heidän läheisilleen. Tai jos on, niin en ole siitä kuullut.
Erityislasten vanhemmille on olemassa valtakunnallisesti kaikenlaista vertaistukea, esim lapsen diagnoosin puitteissa oma kohtalotovereiden ryhmä, diagnoosirajaton Leijonaemot jne. Mutta ei koko perheelle tarkoitettua, tavalliseen perhekerhoon verrattavaa turvallista paikkaa, jossa vanhemmat saisivat vertaistukea ja uusia samankaltaisessa tilanteessa olevia ystäviä, sekä lapset uusia leikkikavereita. Ilman kysyviä katseita, ilman selittelyjä, ja kaikki saisivat vapaasti olla juuri sitä mitä ovat.
Olemme pojan kanssa käyneet hyvin aktiivisesti “tavallisissa” perhekerhoissa ja -kahviloissa siitä saakka kun poika oli 5kk. Kynnys lähteä ihmisten ilmoille näkyvästi sairaan lapsen kanssa oli korkea, mutta silti kaikkien tuijotusten ja kyselyiden väärti. Kerhojen kautta olemme löytäneet ympärillemme maailman upeimpia, täysin korvaamattomia ihmisiä, joita tuskin olisimme ikinä tavanneet missään muualla. Ajan kuluessa panin merkille, että muut erityiset perheet loistivat poissaolollaan, sekä aikoinaan Korsossa, että nyt täällä Salossa. Mua ahdisti ajatus siitä, että muille erityislasten vanhemmille kynnys, jonka itse olin lopulta rohkeasti ylittänyt, olisi ikuisesti liian korkea, eivätkä he välttämättä pääsisi kokemaan sitä, mitä ilman en pystyisi itse elämään (lue: pysyisi järjissäni). Perhekerhot ovat olleet mulle niin uskomattoman suuri henkireikä, ja arjen selviytymiskeino.
Ja kun mikään muu taho ei ollut luonut erityisperheille ikiomaa verkostoitumispaikkaa, päätin tehdä sen itse.
Keväällä hurahdin mukaan Perttelin MLL:n aktiiviseen toimintaan, ja kun idea erityisestä kerhosta syntyi, esitin suunnitelmani järjestöystävilleni. Heiltä sain täyden tuen ja neuvoja miten lähteä asian kanssa etenemään, etsimään tarkoitukseen sopivia tiloja jne. Salon Leijonaemoista löysin aivan upean ihmisen, joka lupasi lähteä kanssani kerhon vetäjäksi. Ja tässä sitä nyt ollaan, koko kesän suunnittelun ja stressaamisen jälkeen, erityislasten perhekerho on olemassa!
Ensimmäinen kerta meni meidän vetäjien hurjasta jännittämisestä huolimatta aivan nappiin, ja kävijät tuntuivat tykkäävän. Jopa Salon seudun Sanomat oli kiinnostunut kerhostamme, ja olivat paikalla seuraamassa ja valokuvaamassa, sekä haastattelemassa kerhoon saapuneita perheitä. Aivan upea ja koskettava kirjoitus ihanine kuvineen julkaistiin keskiviikon 7.9. lehdessä. Jos tuolla jutulla emme saa näkyvyyttä ja lisää kävijöitä niin ei sitten millään! <3 Haastateltujen äitien ajatukset tuntuivat menevän täydellisesti yksiin omieni kanssa, ja tajusin, että nyt on onnistuttu. Itsekehu haisee nyt, mutta juttua lukiessani mä olin kertakaikkisen, liikuttuneen ylpeä siitä, että me ollaan saatu aikaan jotain näin upeaa.
