Leikkausosaston henkilökunnan kova koulu

“Leikkaus meni hyvin ja odotetusti. Mutta vaikka me käytettiin keskosillakin käytettäviä liinoja, joissa on hellävaraisimmat liimat mitä löytyy, ne silti tarttuivat kiinni ja kuorivat ihoa. Olen todella pahoillani.”

Mä tiesin osastolla kelloa tuijottaessani että jotain on tapahtunut kun kestää niin kauan. Mutta tää oli kyllä viimeinen ajatus mikä mulla olis käynyt mielessä, koska niistä teipeistä jankattiin niin paljon!

Oli puhe kyllä että silikoniteippiä pitäisi tarvittaessa pystyä käyttämään, koska sen saa nätisti pikkuhiljaa irrotettua. Ja se lähtikin nätisti molempien kanyyleiden ympäriltä kun sain itse irroittaa. Hengitysputken teipin irroittajassa on kuitenkin ollut joku vika:

Mut mites nää sitten?

Leikkaushaava on tuossa navan kohdalla.
Tytöltä poistettiin siis napareitin jäänne ja korjattiin samalla napatyrä.
Ja millä hinnalla.

                

Käytiin asiaa kirurgin kanssa ihan kahteenkin kertaan läpi, ja hän totesi että näin jälkiviisaana on helppoa sanoa mutta olisi pitänyt jättää kokonaan teipit laittamatta.

Älä.

Eli nyt itse leikkaushaava on tässä se pienin murhe. Tytön hoidossa tarvitaankin jo vähintään tuplasti käsiä, ja pelkkä sylissä pitäminenkin on hirveän hankalaa, ja mikä kamalinta, tytölle kivuliasta.

Tuo pieni sankari on kuitenkin kaikesta huolimatta ihana ja iloinen oma itsensä, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tai kuten sitä sanotaan, se parhaiten nauraa kellä on vahvin lääkitys!

Mitä tänään syötäisiin?

Meidän pääsiäisloma oli hieno. Isimies oli töissä koko pääsiäisen, ja minä sain nauttia lasten seurasta kotona. Sinänsä asettelu oli tylsä, isiä kaivattiin kotona kovasti, mutta mikä teki lomasta niin hienon, oli pojan ällistyttävä asenne ja rohkeus tarjottuja ruokia kohtaan.

Meidän perheen ruokarauhaa on jo todella pitkään horjuttanut se, ettei poika suostu syömään kotiruokaa, edes soseutettuna. Hän ei ole suostunut useimmiten edes maistamaan mitään mikä ei ole puuroa tai pilttipurkista tullutta. Useinkin hän paastoaa vapaapäivinä, puuroa lukuunottamatta, kotona ollessa ruoka ei vaan kertakaikkiaan maistu hänelle. Mua kalvaa ja harmittaa ihan älyttömästi, että päiväkodissa poika syö hirveitä määriä ruokaa, mutta jos tarjoan kotona samaa, poika toteaa maistamatta että “en syö”.

MUTTA.

Perjantaina tein lounaaksi bataattikasviskeittoa, josta soseutin pojalle annoksen, kuitenkin pessimistisesti ajatellen sen tuskin kelpaavan. Hän söi sen kokonaan.

Lauantaina siskoni perhe oli kylässä ja tarjolla oli tortilloja höysteineen. Poika maistoi tortillalättyä, hummusta, maissia, kanaa ja jauhelihaa. Iltapalaksi hän vetäisi tuosta vain kokonaisen paahtoleivän.

Sunnuntaina hän söi välipalaksi toisen leivän. Plus banaanin. Hän myös maistoi raakaa porkkanaa täysin omasta päähänpistostaan. Päivällisellä hän maistoi jälleen tortillaillasta jäänyttä kanaa ja jauhelihaakin. Maanantaina hän söi soseutettua kotiruokaa. Ennen sitä hän maistoi taas kanaa ja jauhelihaa.

Keskiviikkona tein thaimaalaista kananpoikakeittoa, joka oli käytännössä kanajauhelihaa ja riisiä, ja poika söi sitä neljä lusikallista, ilman mitään kyseenalaistamista, epäröintiä tai “löllöruuan” vaatimista. Torstaina sama toistui.

Eilen tarjolla oli kalapuikkoja ja perunamuusia. Perunamuusia maistettuaan poika totesi ettei hän pidä siitä, ja siirtyi kalapuikkoihin. Hän haukkasi empimättä palasen, ja toisen, ja kolmannen. Oli kuulemma todella hyvää. Lopulta lautaselta oli kadonnut 1,5 kalapuikkoa, ja tämä äiti itki onnesta.