maanantai 26. maaliskuuta 2018

Kateus, (inhimillinen) perisynti?


Kateus on ihmeellinen ja kuitenkin täysin turhanpäiväinen keksintö. Pitäisi pystyä olemaan onnellinen toisten puolesta. Eihän toisen onni ja helppo (tai helpon näköinen) elämä ole sulta mitenkään pois. Mä en vaan aina pysty olla olematta kateellinen, ja olen sitä useinkin joillekin joistain asioista, niin onnellinen ja tyytyväinen elämääni kuin pääsääntöisesti olenkin.
Viikonloppuna mä kuitenkin päätin vihdoin piilottaa yhden kaverin Facebook-päivitykset seinältäni, ihan omaa pahaa oloa helpottaakseni. Mulla on nyt just vaan sellainen olo etten kertakaikkiaan jaksa sitä että mun naamaan hierotaan sitä heidän täydellistä elämää: täydellisiä terveitä lapsia, täydellistä kotia, täydellistä miestä, täydellisiä kuvia, täydellisiä tulevaisuuden tapahtumia. Mä en vaan jaksa.


Meidän elämän suhteen mun fiilis on tällä hetkellä vähän väliä epäuskoinen “no mitä nyt vielä”.
Älkääkä käsittäkö väärin.
Mä koen eläneeni viimeiset puoli vuotta ehdottomasti yhtä elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Viime viikkoina musta on kuitenkin tuntunut että nyt meiltä vaaditaan liikaa. Koen jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta kun en pysty jakaantumaan kahtia, ja tunnen olevani täysin kyvytön kasvattaja kun en saa poikaani tottelemaan enkä syömään.


Kuukausi sitten saimme kuulla että tyttö joutuu kevään aikana leikkaukseen. Leikkausjonon piti olla ainakin 2-3 kuukautta, ja kuvittelin ehtiväni valmistautua henkisesti tähän tulevaan koitokseen vallan hyvin.  Leikkausaika kuitenkin tuli viime viikolla, alle kuukauden päähän. Mun pää tuntuu olevan ihan sekaisin nyt ihan koko ajan.
Viime viikolla oon joutunut perumaan ja siirtämään kaikki sovitut häppeningit leikkausviikolta pois. Tällä viikolla puhelimessa roikkuminen jatkuu, koska unohdin hoitaa puolet niistä siirtämisistä, lisäksi mun pitäisi saada tytön kirurgi puhelimen päähän, järjestellä pojalle päiväkotikuski ja itselleni apukädet kotiin leikkausviikolle. Enkä suoralta kädeltä tiedä kaikkia omaishoitajan oikeuksiani. Lisäksi mä olen maailman huonoin selvittelemään asioita. Tuntuu etten millään jaksaisi mitään just nyt.


Ja oikeesti mä haluisin vaan käpertyä peiton alle itkemään tytön puolesta.


torstai 15. maaliskuuta 2018

Neljävuotiaalleni




Aika lentää kuin siivillä, ja sinä kasvat päivä päivältä vahvemmaksi. Elämästäsi ei ole tehty helppoa, mutta nautit siitä koko sydämestäsi. Olet herkkä, uskomattoman empaattinen ja rakastava, hurmaat kaikki hymylläsi ja valaiset huoneen kauniimmin kuin kevätaurinko.
Valloittava elämänilosi on miltei käsinkosketeltavaa, ja hukutat meidät joka päivä halauksiin ja suukkoihin.
Teet meidät valtavan onnellisiksi, vaikka lähes päivittäin ajattelen maailman olevan järkyttävän epäreilu sinua kohtaan.
Sinä et välitä siitä, vaan porhallat eteenpäin tällä tutkimusmatkallasi aivan erityisellä rohkeudella.
Kiitos että valitsit juuri meidät matkaseuraksesi.
Olet opettanut meille niin paljon.
Rakastan sinua, oma neljävuotiaani, oma suuri pieni urhea mieheni.






keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Sain sittenkin hänet, kenet pelkäsin menettäneeni





Kun päätimme “hommata” pojalle pikkusisaruksen, olin - kuten useimmat lasta yrittävät naiset - hyvinkin tietoinen kropastani ja kierrostani. Joten kun reilu vuosi sitten uudenvuoden aattona sytyttelimme sädetikkuja pojan ja isimiehen kanssa, olin melko varma miltä seuraavana päivänä suunnittelemani raskaustestin tulos näyttäisi, vaikkakin toivomani raskaus olisi vasta viikoilla 3+1. Ja kyllä, aamulla testi näytti haaleaa toivoplussaa. Paria päivää myöhemmin iltasella vuosin kuitenkin yllättäen kirkasta verta. Olin musertunut, ja vuorenvarma varhaisesta keskenmenosta. Tiesin ettei minun olisi kannattanut tehdä testiä liian aikaisin! Koko yö meni itkiessä, ja yltyvää vuotoa sekä kipuja odotellen.
Aamuun mennessä vuoto ei kuitenkaan ollut voimistunut, ja päinvastoin se hiipui päivän mittaan loppuen iltaan mennessä kokonaan.
Olin silti täysin vakuuttunut siitä että tämä odotus ei päättyisi onnellisesti. Päätin asian varmistamiseksi varata varhaisultran muutaman viikon päähän.





Ultrauspäivä koitti, ja henkeä pidätellen tuijotin ultrauslaitteen näyttöä. Näin välittömästi kuinka pieni sydän sykki menemään hurjaa kyytiä. Lääkäri kertoi kaiken olevan kunnossa, ja raskausviikkoja olevan pari päivää yli oletetun.
Olin ällikällä lyöty, ja tietenkin maailman onnellisin.


Onneni ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, sillä jälleen pari viikkoa myöhemmin vuoto alkoi uudelleen. Ja loppui taas. Ja alkoi. Ja loppui.


Kaikki oli joka kerta hyvin neuvolassa ja ultrissa, mutta en uskaltanut huokaista, mystiset vuodot olivat jättäneet minut visusti varpailleni.






Palatessani noihin pitkiin kuukausiin tuntuu aivan uskomattomalta, että tyttö on kaiken sen pelon ja kyynisyyden jälkeen kuitenkin tässä. En kertakaikkiaan uskonut että saan tämän lapsen syliini elävänä. Olen niin kiitollinen. Ja maailman onnellisin.




Pieni puolivuotias <3