lauantai 8. kesäkuuta 2019

Kun ei vaan jaksa


Tän kevään aikana on tullut uitua niin syvissä vesissä, että vain normaalista arjesta selviytyminen on vienyt kaiken energian.
Se tunne kun et vaan kykene.
Pakolliset asiat tulee hoidettua, mutta ei mitään ylimääräistä.
Kun havahtuu siihen että on unohtanut itsensä.
Musertavaa.
Kaikki kaatuu päälle.
Liikaa kaikkea.


Blogissa on ollut kevään ajan hiljaista, mutta kaverin neuvosta päätin olla ottamatta siitä(kin) stressiä. Meidän kevät oli erittäin poikkeuksellinen, ja siitä toipuminen on vienyt yllättävän paljon aikaa. Vasta pikkuhiljaa oma pää alkaa käsittelemään kaikkea tapahtunutta.


Blogihiljaisuuden lopettaakseni tässä kuitenkin pintaraapaisuna tärkeimmät kuulumiset.


Palasimme kuukauden reissulta Sri Lankasta helmikuun puolessa välissä. Reissu ei olisi voinut mennä paremmin ja oli kaikin puolin ihana, siitä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa.
Itselläni nousi kotimatkalla lentokoneessa kuume ja olin kotiin päästyämme tosi kipeä. Kärvistelin ja oletin taudin olevan joku perusvirus, enkä kokenut tarpeelliseksi lähteä lääkäriin. Pari päivää kotiutumisestamme pojan iho alkoi näyttämään todella hurjalta. Isimies lähti pojan kanssa päivystykseen ja he palasivat märkärupidiagnoosin (streptokokki) ja kefexinien kanssa. Antibiootti alkoi heti tehoamaan ja aikani streptokokkia guuglailtuani ja neljä päivää helvetillisestä kurkkukivusta ja kuumeesta kärsittyäni marssin itsekin lääkäriin. Angiina ja korvatulehdus. Kerta se on ensimmäinenkin. Lääkärissä otettiin samalla myös tytöltä nieluviljely, mutta se oli puhdas. Meni pari päivää kun myös tytön iho tulehtui kauttaaltaan. Samaan aikaan isimiehen kurkku kipeytyi. Ja kappas, olimme koko perhe antibioottikuureilla. Lapsille nämä olivatkin ensimmäiset koskaan.



Antibiootit tehosivat, mutta lasten kohdalla vain hetkeksi. Molemmilla oli jo toiset kefexin-kuurit loppumaisillaan, kun tyttö lakkasi syömästä. Tiemme vei Salon päivystyksen kautta Tyksiin, ja tyttö otettiin osastolle tarkempiin tutkimuksiin, ja tietysti nesteytyksen. Hänelle aloitettiin myös iv-antibiootti. Lääkkeistä huolimatta tytön olo ei ottanut kohentuakseen, eikä edes kuume laskenut. Lojuimme infektio-osastolla useita päiviä eikä kukaan tiennyt tarkasti, mikä tyttöä vaivaa. Angiinaa se ei vastoin oletuksia ollutkaan, mutta lukuisten veri- ja nielunäytteiden jälkeen jäi kiinni boca-virus. Oletus oli että pikkuhiljaa tyttö toipuu, eikä asialle voi varsinaisesti tehdä mitään kun kyseessä on virus. Tuli pojan syntymäpäivä, ja saimme omalta lääkäriltämme luvan lähteä käymään kotona juhlimassa, ja tulisimme sitten vielä yhdeksi yöksi osastolle. Tytön vointi tuntui olevan vähän helpottamassa, mutta hän ei edelleenkään syönyt mitään. Kurkku vaikutti yhä tolkuttoman kipeältä. Ääni oli myöskin täysin hävinnyt.


Meni vielä pari päivää ennen kuin Tyksin korvalääkäri pyydettiin osastolle. Tässä vaiheessa olimme olleet sairaalassa jo viikon. Korvalääkärillä kesti sekunnin kurkata tytön nieluun, ja todeta että antibiootti jota oli jo viikon mennyt, on väärä nielutulehduksen hoitoon. Korvalääkäri lähti näennäisen suivaantuneena, ja hetken päästä osastolääkäri palasi ilmoittamaan että tytön nielu- ja kitarisat on leikattava heti, korvalääkärin mukaan pian ei kulkisi henkikään.
Niinpä alkoi odottelu. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, että tyttöä ei haluttu leikata enää sinä iltana, koska vuotoriski olisi leikkauksessa suuri. Kyseessä ei muutenkaan olisi mikään pikkujuttu, koska näin pieniltä ei kuulemma yleensä jouduta leikkaamaan nielurisoja.
Seuraavana aamupäivänä hoitaja tuli ilmoittamaan että tyttö on seuraavana leikkausjonossa. Sain saattaa tytön leikkaussaliin ja olla tytön vieressä nukutukseen saakka. Lähdin jälleen salista itkien.


Seuraava parituntinen oli elämäni pisin. Viimeksi tytön ollessa leikkauksessa minulla oli ollut aikaa valmistautua koitokseen henkisesti, lisäksi en joutunut odottelemaan leikkauksen ajan sairaalassa yksin. Viimeksi opin myös että jos leikkaus pitäisi olla tunnissa ohi, ja aikaa meneekin kaksi, kaikki ei ole mennyt odotetusti.
Tällä kertaa pelkäsin kuitenkin onneksi turhaan sitä että tytöltä puuttuisi leikkauksen jäljiltä puolet ihosta. Teho-osastolta oli vaan unohdettu ilmoittaa minulle että leikkaus on onnistuneesti ohi, ja tyttö on jo viety sinne.



Vietimme teholla pari päivää, ja pääsimme sitten takaisin infektio-osastolle. Tällä kertaa saimme kuitenkin niin ison huoneen, että siellä oli minullekin oma sänky (Jee). Tähän asti olin siis nukkunut nojatuolissa.
Anestesialääkäri oli arvuutellut että leikkauksesta toipumiseen menisi näin pienen kohdalla ainakin viikko.
Tytön vointi koheni kuitenkin huimaa vauhtia, ja kolmen päivän päästä leikkauksesta hän söi ensimmäiset lusikalliset oikeaa ruokaa, ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Joka aamu tytöstä otettiin hemoglobiini, ja odotettiin sen lähtevän nousuun. Meille väläyteltiin jo välillä kotiinpääsyn olevan lähellä, mutta sitten lääkkeiden antojen yhteydessä suusta vuosi verta muutamia kertoja, ja hoitajat huolestuivat uudestaan. Näistä vuodoista selvittiin kuitenkin säikähdyksellä, hemoglobiinikaan ei tippunut alle sovitun rajan, ja täysin käsittämätöntä oli, että pääsimme yllättäen kotiin päivää ennen kuin olisi tullut täyteen kaksi viikkoa sairaalassa.


Tyttö toipui pikavauhtia, ja hän alkoi syömään paremmin kuin koskaan aiemmin. Hän ei kao ruokaa enää lainkaan, vaan nielussa vaikuttaa olevan tilaa selvästi enemmän kuin ennen. Mysteeriksi jää oliko nielu jo arpeutunut eb:n vuoksi, vai olivatko risat vaan kertakaikkiaan liian suurentuneet. Multa itseltäni on lapsena leikattu molemmat risat juurikin siksi ettei ruoka tahtonut mennä kunnolla alas, ja olen kuullut tämän olevan perinnöllistä.


Valitettavasti meidän sairaalareissut tytön kanssa eivät päättyneet tähän.
Oletettavasti tyttö oli ennen leikkausta päässyt niin heikkoon kuntoon että toipuminen ei ollutkaan niin nopeaa kun sopi toivoa. Hemoglobiinia kontrolloitiin heti parin päivän päästä kotiutumisestamme, mutta se oli onneksi edelleen riskirajan yläpuolella, toki edelleen hyvin matala. Tytölle aloitettiin rautalisä, ja toivottiin että hemoglobiini lähtee hiljalleen nousuun sen myötä.
Seuraavassa kontrollissa arvo oli kuitenkin yllättäen laskenut, ja jouduimme lähtemään Tyksiin heti. Tytölle pitäisi antaa punasoluja. Tuntui absurdilta, koska tytön vointi oli täysin normaali, mistään ei olisi voinut päätellä rauta-arvojen huonoa tilaa.
Puolitoista viikkoa sairaalasta pääsyn jälkeen vietimme siis jälleen yhden pitkän päivän osastolla.
Punasolutiputuksen pitäisi olla suhteellisen tehokasta, mutta siitä huolimatta rauta-arvot laahasivat. Pari viikkoa sitten jouduimmekin piipahtamaan Salon sairaalassa, missä tyttö sai rautaa iv:sti.
Seuraava kontrolli on kesäkuun lopulla. Jokohan tämä ryöpytys olisi ohi.



Näiden sattumusten rinnalla on koko ajan kulkenut myös jatkuva huoli tytön sormien ja varpaiden arpeutumisesta, pojan syömättömyydestä, ja mun omasta riittämättömyydestä. Epäusko siitä, että noustaanko täältä suosta koskaan, milloin tapahtuu vihdoin jotain hyvää.

Mutta lopulta, tällaisen kevään jälkeen, mä olen vaan kiitollinen että me ollaan edelleen kaikki tässä.