sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Rankka viikonloppu


Mulla on ollut jo pari viikkoa (ai tsiisös miten saamaton akka taas olenkaan!) työn alla postaus huomattavasti mukavammalla teemalla, mutta se saa nyt edelleen odottaa julkaisuaan, pahoittelen.. Haluan avautua just nyt kun on paha olla.


Pojan jalat ovat olleet koko viikon taas aivan kamalassa kunnossa. Ei siinä varsinaisesti nyt ole mitään uutta, onhan se jo todettu että välillä iho on tavattoman herkkä ja välillä näyttää kestävän mitä vaan, mutta nyt jok’ikinen rakkula on ilmaantunut täysin mystisesti. Ja se surettaa.
Rankkaa on myös itse jalkojen hoitaminen käytännössä, koska poika ei kertakaikkiaan siedä rakkuloiden puhkomista jaloista lainkaan. Hoitotilanteet ovat siis yhtä potkimista, rimpuilua, itkua ja hammastenkiristystä. Valitettavasti usein myös mun puolelta..
Ja juuri sen pojan hoitovastaisuuden takia jalkojen hoitoyrityksen lopputulos on usein se, että yhdestä hoidetusta rakkulasta saadaan lisäbonuksena muutama uusi rakkula!













Rankkaa viikkoa onneksi siivitti torstainen vapaapäivä Perttelin mammojen kanssa Turussa!
Lisäksi olimme saaneet kutsun ystävän pojan syntymäpäiville Vantaalle lauantaiksi, ja päätimmekin olla Vantaalla mummin helmoissa oikein pitkän kaavan mukaan, perjantaista tiistaihin. Tiedossa oli mukava viikonloppu joka sisältäisi leffassakäyntiä kummipojan kanssa, synttärikakkua, purjehdusta, Korson mammojen kanssa treffailua; eli ihanaa ihanaa ihanaa.
Kaiken lisäksi saisin itse edes vähän himmailla mummin ja vaarin viihdyttäessä poikaa!

Noh, lauantai sujui aluksi suunnitelmien mukaan, käytiin kummijäbän kanssa vihdoin tsiigaa Angry Birds, ja pari tuntia myöhemmin veimme synttärisankarille paketin ja saimme vastineeksi huikeita herkkuja (kiitos vielä kerran emännälle)!

Päivä ei kuitenkaan päättynyt mukavissa merkeissä.
Perheemme koiravanhus (syntynyt 26.7.2000) oli vaikuttanut huonovointiselta koko päivän, henki tuntui kulkevan huonosti ja reppana vaikutti muutenkin todella voipuneelta, hädin tuskin jaksoi seistä. Illalla tuli aika lähteä eläinlääkärin tykö: sillä asenteella, että murunen ei ehkä enää palaisi kotiin tältä reissulta. Lähdimme matkaan iskän ja pikkusiskon kanssa. Koiraparan olo tuntui käyvän hetki hetkeltä tukalammaksi, mutta onneksi emme joutuneet odottamaan lääkärille pääsyä kovin kauaa. Lääkäri totesi kuulevansa sydämestä erittäin selkeän sivuäänen, ja keuhkoissa olevan nestettä, koira oli kuulemma hukkumaisillaan. Yhtenä vaihtoehtona oli aloittaa nesteenpoistolääke, mutta tilanne tulisi hyvin todennäköisesti uusiutumaan vielä viikonlopun aikana. Emme tietenkään halunneet, että pieni joutuisi kärsimään enää hetkeäkään.
Murunen oli jo vanha, ja selvästi tuskissaan ja väsynyt. Nyt oli aika lähteä.

“Olen kulkenut pitkän matkan
ja minua väsyttää.
Saan viimein levon ja rauhan
ja unen niin ihanan

Päivänä kauniin kesäisen
hiljeni sydän kultainen.
Lähtösi vaikea kestää on
surumme suuri ja sanaton.
Lohtuna muistot rakkaat.”



Mä olen niin loputtoman onnellinen siitä, että satuimme olemaan Vantaalla juuri nyt ja sain mahdollisuuden viettää viimeiset hetket murusen kanssa, ja jättää kunnon hyvästit. Nyt sun on hyvä olla kulta-pieni <3

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Sepsiksen pelkoa ja jalkkista


Eilen oli rankka päivä. Nukuttiin pitkään ja aamupäivällä totesin pojan olevan lämpöinen. Kuumetta olikin sitten 38,6 astetta, lisäksi poika oli ihmeen vaisu, eikä muutenkaan oikein oma itsensä.
Väliin mainittakoon, että viikko sitten herätessäni keskellä yötä poika oli tulikuuma ja kuumemittari näytti silloin jopa 39,8 astetta. Riisuin pojan vaippasilleen ja annoin Buranaa, ja valvoin muutaman tunnin vahtien poikaa sekä googletellen verenmyrkytyksen oireita. Aamuun mennessä kuume oli tiessään ja poika vaikutti täysin terveeltä muutenkin.
Asia jäi kuitenkin kalvamaan niin paljon että heti todetessani eilisen kuumeen, päätin soittaa päivystykseen ja ilmaista huoleni. Pojalla oli kuitenkin jälleen kaksi tulehtunutta ihorikkoa. Päivystyksen mukava mies pyysi meidät sairaalaan.
Ensiavussa otettiin pika-CRP, ja mitattiin korvamittarilla kuumetta olevan 39 ja jotain, CRP oli kuitenkin alle 5. Poika sai kuumelääkettä ja palasimme aulaan odottamaan lääkärin kutsua.

Lääkäri tutki poikaa ja totesi ettei löydä kuumeelle selvää syytä, mutta koska pojan hengitys kuulosti ähkivältä, päätti hän pyytää hoitajaa mittamaan saturaation. Jos poika saturoisi huonosti, pitäisi tällöin ottaa keuhkokuva. Joka tapauksessa otettaisiin ainakin verinäyte.

Poika torkahti saturaatiomittaukseen pääsyä odotellessamme syliini, mutta heräsi kun vihdoin töistä päässyt isi istahti viereeni. Kello oli silloin noin viisi iltapäivällä ja pojalta irtosi päivän toinen hymy. Paljon hymyilevälle pojalle tämä oli siis aika ennenkuulumaton saldo..
Saturaatiomittauksen jälkeen painelimme labraan, ja siitä jälleen odottelemaan lääkärille pääsyä.
Lääkäri totesi saturaation olleen normaali 97-98, myöskään verinäytteestä ei löytynyt mitään huolestuttavaa, leukosyytit olivat normaalit ja CRP edelleen myös.
Kuumeelle ei siis löytynyt mitään syytä, ja pääsimme lähtemään kotiin helpottuneina ettei kyse ollut ainakaan verenmyrkytyksestä. Lääkäri kertoi joillain lapsilla vain olevan taipumus selittämättömään kuumeiluun. Toivottavasti ei kuitenkaan jatkossa tarvitse vähän väliä olla ravaamassa ensiavussa kuumeisen lapsen kanssa aina peläten sepsistä.

Meillä on tiistai-iltaisin naisten jalkapalloharjoitukset tossa ihan meidän naapurissa, ja olin jo aamulla päättänyt että tänään on pakko päästä treeneihin vähän nollaamaan. Kuitenkin sairaalasta kotiin päästessämme tuntui, että takki on niin tyhjä ettei millään jaksaisi lähteä enää mihinkään. Poika oli kiukkuinen eikä suostunut syömään. Pojan kiukku oli kuitenkin juurikin se syy miksi otin itseäni niskasta kiinni, ja vedin nappikset jalkaan ja pallon kainaloon. Nyt oli saatava hetki omaa aikaa.
Ja siinä hikoillessa sekä mieli että kroppa virkistyi, ja väsymys oli tiessään. Ihan parasta! Rankka arki vaatii nimenomaan kunnon liikuntaa tai muita mielekkäitä harrastuksia vastapainoksi, se on vaan laiskuuksissaan ja treenitaukojen kasvaessa liian helppoa unohtaa.


Kotiin palatessani sanoinkin miehelleni että jos joskus vielä yritän sivuuttaa treenit jonkin tekosyyn nojalla, niin potkii meikäläistä sitten persuksille, että nyt vipinää äläkä marise.