Illan hämmästys

Ihan en odottanut tän päivän koittavan vielä muutamiin vuosiin:

Käsittämätön pikkumies.


PS. Mikäli video ei suostu toimimaan, voi sen käydä katsomassa myös Arjen Arpia -facebooksivulla.

Vihdoin kesä

Nyt loppui blogin hiljaiselo, ja tämän mamman väsymys saa vihdoin luvan väistyä kesän tieltä!

Tuntuu että auringon paistaessa ja lämmittäessä mä olen ihan uusi ihminen, ja virtaa riittää niin ettei nukkumaan malttaisi mennä ollenkaan. Päivisin on ihana touhuta kaikkea, ja ulkona on niin paljon enemmän kivaa tekemistä kuin sisällä. Ja vaikka kesä nyt antoikin odottaa itseään, yritän toitottaa itselleni että se on vasta alussa, enkä jokakesäiseen tapaani masennu valmiiksi ajatuksesta, että kohta se on jo ohi.

Mikä ihaninta, meidän isimiehelläkin on tänä kesänä LOMAA.

Vaikka upeita päiviä on ollut verrattaen aika vähän, me ollaan onneksi osattu ottaa niistä kaikki ilo irti.

Uimarannalla voisi viettää (ainakin jos pojalta kysytään) vaikka koko päivän, joka päivä, mutta toistaiseksi olemme ehtineet rannalle vasta kerran viime viikonloppuna. 

Pojasta parasta on tällä hetkellä retkeily, ja hänelle riittää, että suunnistamme omalle takapihalle eväät ja viltti mukana. Ulkona ruoka maistuu niiiin paljon paremmalta!

Keskiviikkona tuli muuten kovasti odotettu puhelu perinnöllisyyslääkäriltä: pojan keväiset dna-tulokset olivat valmistuneet. Harmiksemme testeistä ei kuitenkaan löytynyt mitään uutta tietoa, ja tämä oli nyt tällä hetkellä viimeinen oljenkorsi tutkimusten suhteen. En kuitenkaan masennu tästä, koska eihän tämä tieto (tai sen puute) muuta mitään.

Keskiviikkona onneksi tapahtui jotain hyvääkin, ja meille luvassa on muutosten syksy, koska nyt on kuulkaas isot pyörät pyörimässä. Keskiviikkona asia konkretisoitui sillä, että kylässä kävi konsultoiva varhaiskasvatuksen erityisopettaja sekä erään päiväkodin varaesimies juttelemassa pojan päiväkotiuran aloittamisesta! Mua jännittää taas niin etten meinaa saada ajatuksia kasaan.

Eli pojan on tarkoitus aloittaa päivähoito elokuussa, kuntouttavana ja osa-aikaisesti.

Kevään aikana todettiin, että mun paukut ei riitä tukemaan pojan syömisen opettelua. Huomasimme nimittäin, että poika syö erittäin hyvin yleensä vain ollessamme poissa kotoa, ja kun ympärillä on paljon muita myös ruokailevia ihmisiä. Äidin samanaikaisesti syöminen ei riitä. Aina ollessamme kauppareissulla poika pyytää päästä Hesburgeriin. Ei hän siellä mitään hampurilaisaterioita syö, vaan omaa purkkiruokaansa, mutta hän syö sitä loistavasti. Hän rakastaa kun ympärillä on paljon ihmisiä ja hälinää, ja syöminen tapahtuu ikäänkuin automaattisesti huomion keskittyessä muuhun ympärillä tapahtuvaan.

Mutta kuten ehkä kuvitella saattaa, emme voi syödä Hesburgerissa viittä kertaa päivässä, ja kyllä mua hirvittää joskus tajuta, että olemme Hesessä jo toista kertaa sillä viikolla, kun on vasta torstai..

Päiväkodissa tavoitteena olisi myös oppia vihdoin karkeampien ruokien syömistä, toki edistystä on kevään aikana jo tapahtunut, mutta edelleen pojan menyy koostuu Piltin täysin sosemaisista purkkiruuista, jogurteista, puurosta ja smoothieista. Viime kuukausien aikana suuhun on kuitenkin ihan uteliaisuudesta eksynyt mm. leipää, näkkäriä, maissilastuja, omenaa, banaania.. Viimeisin työvoitto oli tiistainen perhekahvilassa syöty pannukakku! Se oli muuten sellainen hetki että tää mamma oli tirauttaa pari kyyneltä. En millään ollut uskoa silmiäni, kun pala toisensa jälkeen katosi pojan massuun täysin ilman kakomista ja syljeskelyä <3

Toisena päällimmäisenä syynä päiväkotiin hakemisessa oli pojan epäsosiaalisuus muiden lapsia kohtaan. Hän siis leikkii upeasti tuntemiensa lasten kanssa, mutta uusia tuttavuuksia hän yleensä jännittää hurjasti, ja leikki ei suju juuri koskaan sellaisten kavereiden kanssa, joihin poika kokee ettei voi luottaa.

Palaveri päiväkodin henkilökunnan kanssa sujui paremmin kuin uskalsin ikinä kuvitella, ja mä olen täysin vakuuttunut siitä, että he tulevat pärjäämään pojan kanssa hienosti. Varsinkin kun sain kuulla, että poika saa ikioman avustajan, jonka saan itse kouluttaa!

Silti olen tyytyväinen, että saan vielä koko kesän pitää pojan omanani. Vaikka tällaiselle napanuoran venyttämiselle on todellakin jo aikakin, tarvitsen ehdottomasti koko nämä kaksi kuukautta henkiseen valmistautumiseen. Hoidon aloittaminen tuskin on pojalle ollenkaan niin iso juttu kuin meille vanhemmille!