maanantai 12. joulukuuta 2016

Salon Leijonaemojen virkistyspäivä


Salon Leijonaemoilla oli eräänä lauantaina ansaittu vapaapäivä.



Päivä alkoi Turussa, sillä Turun ammatti-instituutin kosmetologiopiskelijat olivat opettajansa Irmeli Hutri-Heinosen johdolla tarjoutuneet tekemään meille hemmotteluhoitoja oppilastöinä!
Saimme valita hoitomme seuraavista ihanista vaihtoehdoista:

* Bambukeppihieronta
* Aromahieronta
* Kuumakivihieronta
* Kasvohoito
* Jalkahoito



Itse valitsin erittäin mielenkiintoiselta kuulostavan bambukeppihieronnan, vaikka se ei ennakko-odotukseni mukaan kuulemma tapahdukaan niin, että makaan pöydällä jonkunlaisen ninjan rummuttaessa rytmikkäästi selkääni bambuilla.


Hieronta oli mahtava. Opiskelija hieroi siis eri kokoisilla bambukepeillä koko kropan läpi varpaista otsaan saakka. Bambukepeillä hieromalla pääsee käsiksi todella syvälle hyvin pienelläkin paineella.
Hoito oli erittäin tehokas ja rentouttava, vaikka lihakseni olivatkin kipeät. Ja yllättävää oli se, että luulin yläselkäni olevan jumissa, mutta kipeimmät paikat olivatkin ylivoimaisesti pohkeet ja käsivarret! Yläselkäkin kuitenkin sai paljon kaipaamaansa rökitystä. Vasen lapaluuni ei kuulemma liikkunut aluksi lainkaan, sitä kai se lapsen kantaminen toispuoleisesti teettää..










Ihanien hoitojen jälkeen siirryimme uskomattoman lötköinä ja silmät puolitangossa lounaalle.






Oli niin nälkä että alkuruoka oli jo kadonnut ennen kuin ehti kuvaan







Lounaan sponsoroi rakennesuunnittelutoimisto HP Insinöörit Oy, lämmin kiitos vielä kerran ❤


Vatsat pinkeinä hyvästä ruuasta lähdimme takaisin Saloon jatkamaan iltaa herkuttelun ja höpöttelyn merkeissä.




Illan kruunasi vielä hohtokeilaus Hanhivaarassa, kun liikuntakeskus oli ystävällisesti luvannut tarjota käyttöömme kaksi rataa tunniksi.








Kiitos kaikille emoille mahtavasta seurasta, oli ihanaa päästä tutustumaan teihin uskomattomiin superäiteihin vieläkin paremmin!


Ja tuhannettuhannet kiitokset kaikille virkistyspäivämme mahdollistajille, vaikkakin tuntuu, että pelkkä kiitos ei mitenkään riitä. ❤


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Kuinka hyvä päivä muuttui paskaksi sekunnissa


Meillä on mahtava viikonloppu takana, olimme nimittäin Karjalohjalla Kylpylähotelli Päiväkummussa viettämässä laatuaikaa vertaisten parissa, eli vuosittaisessa EB-tapaamisessa! Viikonloppu sisälsi muunmuassa kuulumisten vaihtoa, uutisia maailmalta ja uuden EB-oppaan suunnittelua, sekä tietysti rentoutumista kylpylässä. Oli upeaa nähdä taas pitkästä aikaa muita perheitä ja keskustella kasvokkain EB:stä muiden siitä oikeasti tietävien ja sairautta ymmärtävien kanssa.

Jälleen kerran paikalla ei kuitenkaan ollut muita, joilla olisi sama muoto kuin pojalla, ja näitä kohtalotovereita kaipaan yhä kipeästi.
Erityisesti just nyt heti nyt.
RDEB eroaa monilta osin muista EB-tyypeistä, ja niin kullanarvoisia kuin nämä vertaistapaamiset kaikkiaan ovatkaan, niin kyllä mua suoraan sanottuna harmittaa todella paljon että muut poikamme kaltaiset ovat mystisesti jossain piilossa.

Resessiivisestä dystrofisesta EB:stä on olemassa kaksi erilaista päämuotoa, vakava ja vähän vähemmän vakava. Me emme vieläkään tiedä kumpi pojalla on, geenitestien perusteella ei olla pystytty antamaan mitään ennustetta, ja lääkärit ovat sanoneet, että vain aika näyttää. Pojan oireilu ei kuitenkaan ole mielestämme vastannut tuon vaikeamman RDEBin kuvausta, koska rakkulointi on hyvin paikallista, ja ihorikkoja tulee hyvin harvoin itsestään. Vaikeammassa muodossa oireet ilmeisesti myös pahenevat ajan myötä, pojalla iho taas on päinvastoin tuntunut vain vahvistuvan mitä enemmän ikää on tullut.
Lisäksi se suurin vakavan ja vähemmän vakavan muodon erottava tekijä on vaikea arpeutuminen, jota on tietenkin seurattu pojan kohdalla tarkasti. Tähän asti pojan sormet ja varpaat ovat pysyneet rakkuloinnista huolimatta erillään, mutta tänä iltana pojan varpaita tutkiessani törmäsin lamaannuttavaan yllätykseen.

(Tässä pitäisi olla kuva kovaa vauhtia yhteenkasvavista pottuvarpaasta ja sen viereisestä varpaasta, mutta toistaiseksi tuon pienen Hytkypepun jalan kuvaaminen ei onnistunut)

Pitkään aikaan en ole poikaa hoitaessani itkenyt mutta nyt tuntui että taju lähtee. Itku kuristi kurkkua, ja mun oli pakko lähteä toiseen huoneeseen romahtamaan.


Olen tähän asti lohduttautunut sillä, että ainakaan oireidensa mukaan pojalla tuskin on tuota vakavampaa muotoa, varsinkin koska sitä vaikeaa arpeutumista ei ole ollut nähtävissä, joten nyt tuntui että koko maailma romahti. Jo ties kuinka monennen kerran.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Tartu hetkeen, ja kerro mullekin miten.


Musta tuntuu välillä kuin mä eläisin sumussa.

Koko ajan on niin paljon tekemistä ettei ehdi kunnolla keskittyä mihinkään. Poukkoilen pää kolmantena jalkana paikasta ja tehtävästä toiseen (ja aina tuntuu että kaikki aloitetut hommat jää kesken), kunnes huomaan, että taas on ilta, kello on taas liian paljon, äkkiä pojan iltahoidot ja poika nukkumaan. Ja jaahas, se kello on niin paljon että taidan itsekin mennä perässä. Hyvästi parisuhde, hyvästit kirjoittaminen, hyvästi kaikki, mikä edes vähän liittyy siihen kuuluisaan, mutta itselle mystiseen “omaan aikaan”.


Siinäpä lyhykäisyydessään syy, miksi postauksia on koko ajan harvemmin.
Mulla on pitkä lista asioita joita ajattelen ohimennen ja katkonaisesti lähes päivittäin, joista haluaisin niiiin kovasti päästä kirjoittamaan, mutta en löydä siihen aikaa.
Päässä on niin paljon ajatuksia ettei niistä saa kunnolla kiinni, ei ole yksinkertaisesti aikaa jäädä niitä pohtimaan ja erittelemään, saatika että niistä mitään kirjoittaisi.
Mun iso unelma olis ehtiä edes kerran viikossa istumaan alas vaan mietiskelemään ja kirjoittamaan, mut kun ei niin ei. Ja koko ajan poden syyllisyyttä siitä ettei sitä aikaa löydy. Musta tuntuu etten kertakaikkiaan osaa käyttää aikaa oikein.
Ihan kuin joku olis laittanut meidän kellon käymään tuplavauhtia.

Kertokaas mistä te nipistätte omaa- tai parisuhdeaikaa? Nukkumisesta? Lapsen kanssa olemisesta? Kenties kotitöistä? Miten te jäsentelette päivän että ehditte tehdä kaiken?
Oikeesti mä en tajua, missä välissä joku kattoo joskus jopa jotain telkkaria?
Ja tarkoitan siis jotain muuta kun Muumeja ja Bambeja.

Se oman ajan puute ei tietysti koske vaan sitä että en pääse kirjoittamaan, en myöskään käy lenkillä tai kuntosalilla, enkä kavereiden kanssa kahvilla (ilman lapsia siis).. Vuorokausi on kertakaikkiaan liian lyhyt. Ja jos jostain pitää tinkiä että ehtii jotain muuta niin jostain syystä tingin aina siitä kirjoittamisesta. Ja sitten poden siitä huonoa omaatuntoa. Aaaaargh.

Ja arvatkaa tuleeko mun kirjoitusinspikset sitten aina tälleen klo00 jälkeen? Jep. Ja arvatkaa tartunko mä useinkin niihin inspiksiin keskellä yötä? Jep.
Ja just sen takia pitäis keksiä se mietiskelyaika johonkin muuhun kohtaan päivästä, että sais edes vähän päätä tyhjemmäksi. Ehkä pitää toivoa joululahjaksi sanelukone, ja “kirjoittaa” lenkillä ollessa.
Kaks kärpästä yhdellä iskulla. Boom.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Tuijotus


Joitain viikkoja sitten se tapahtuu ensimmäisen kerran.
Poika tulee sanomaan “Ei saa kattoo”.
Se tuntuu pahalta.


Muistan yhä elävästi sen ensimmäisen tuijotuksen. Poika oli ehkä vajaa puolivuotias ja olimme koko perhe ruokakaupassa. Mieheni seisoi rattaiden kanssa vihannesosastolla minun kävellessäni heitä kohti osaston toiselta puolelta, kun mieheni takaa käveli nainen katsoen irvistäen rattaissa istuvaa rupinaamaista poikaamme. Ja edelleen yli kaksi vuotta myöhemmin se naisen ilme satuttaa. Naisen päätä ei varmaan muutenkaan paljoa järki pakottanut, mutta tuskin hän myöskään ajatteli, että joku näkisi hänen vastenmielisen ilmeensä. Edelleen harmittaa etten ollut tarpeeksi lähellä jotta nainen olisi tajunnut minun huomanneen mitä tapahtui, mutta jälkikäteen olen miettinyt, että mitä muka olisin naiselle sanonut vaikka olisimmekin sattuneet kohdakkain.
Yli kaksi ja puoli vuotta olen kestänyt tuijotukset - irvistämättä kenellekään takaisin - ja miettinyt, että kyllä tämän vielä kestää, mutta mitä sitten kun poika ymmärtää itse olevansa erityisen huomion kohteena, ja että tämä huomio ei välttämättä olekaan hyvää huomiota? Poika tietää että hänellä on erityisen paljon pipejä, ja isommat lapset tulevatkin usein kyselemään ovatko ne kipeitä ja miksi niitä tulee. Tämähän ei luonnollisesti häiritse millään lailla, musta on ihanaa jos ihmiset tulevat juttelemaan ja kyselemään, mutta kyselijät ovatkin melkein pelkästään lapsia. Aikuiset häiriintyvät erilaisuudesta ja ovat niin uteliaita että tuijottavat, mutta eivät riittävän uteliaita tullakseen juttelemaan.


Ja nyt siis ollaan siinä tilanteessa että poikaa itseäänkin tuijotus häiritsee. Yhtenä päivänä olimme apteekissa, minä istuin reseptitiskillä pojan leikkiessä rauhassa duploilla lastennurkkauksessa. Hetken päästä pojan lähelle istuu nainen omaa vuoroaan odottamaan. Nainen luo poikaan pitkiä katseita useamman kerran, poika lopettaa leikkimisen tyystin ja kävelee pää painuksissa luokseni ja sanoo ettei saa kattoo. Poika yrittää vetää mua mukaansa ja sanoo että nyt lähdetään. Yritän selittää että asioiden hoitaminen on vielä kesken, muttei tässä mene enää kauaa. Poika on jo hyvin lähellä katastrofiuhmakohtausta, kunnes vuoronumerolaite piippaa ja nainen poistuu kauemmas reseptitiskille. Poika lopettaa välittömästi vinkumisen ja vetämisen ja kävelee takaisin duplojen luo. Kun olen saanut lääkkeet ja kerron että nyt voidaan lähteä, hän sanoo leikkivänsä vähän vielä, kun ei täti kato enää.


Syy, miksi tuli mieleen kirjoittaa tästä meille hyvin arkipäiväisestä aiheesta juuri nyt, ovat eilisen tapahtumat. Olimme koko aamun suunnitelleet markkinoille lähtöä, kun poika kaatui naamalleen. Nenän, ylähuulen, otsan ja posken iho rikki. Olin jo luopua markkinoille lähdöstä, koska ajattelin etten juuri nyt jaksaisi sitä tuijottamista. Tein kuitenkin päätöksen, että nyt mennään suunnitelmien mukaan, ihan sama mitä ihmiset ajattelee, päivästä tulee ihan liian pitkä jos pysytään vaan kotona. Ehkä kukaan ei edes tuijota.
No tuijottivathan ne. Kaikki. Paljon. Yksikin ohi kulkeva mies kovaan ääneen totesi että ohhoh jopas sillä on kovasti kasvot ruhjeilla. Mua niin harmitti pojan puolesta. Moneen kertaan poika kuiskasi vaunuista ettei saa kattoo, eikä me sitten loppujen lopuksi kovin kauaa mestoilla viihdytykään. Sai poika onneksi muutamalta myyjältä oikein ihanaakin huomiota, ja pääsi edes hetkeksi lempipuuhaansa naisille lirkutteluun, eikä kukaan näistä kolmesta myyjästä sanallakaan kommentoineet pojan kasvoja, vaan ainoastaan hihkuivat miten ihana hymypoika toinen on. Sehän siinä onkin, poikaa ei saamansa huomio häiritse lainkaan silloin kun toinen osapuoli on ystävällinen ja eritoten hymyilee pojalle häntä katsoessaan.
Ja kun hyvillä mielin olimme poistumassa ulos, vastaantuleva nainen katsoi pitkään ja hartaasti poikaa, kasvoillaan jotain ihan muuta kuin herttainen hymy.


Elämä olisi huomattavasti helpompaa jos ihmiset tietäisivät, mikä on EB.
Oikeastaan kyllä riittäisi, jos ihmiset edes hyväksyisivät sen, ettemme kaikki ole samanlaisia. Lapsilta ihmettelyä ja uteliaisuutta voi tietysti odottaa, mutta minkälainen aikuinen uskoo olevansa oikeutettu tuijottamaan monttu auki ja/tai irvistellen sairaita ja vammaisia, tai millään muullakaan tavalla erilaisia ihmisiä?

"...You should know you're beautiful just the way you are
And you don't have to change a thing
The world could change its heart..."

torstai 8. syyskuuta 2016

Se on syyskuu ny, ja vallan upea sellainen


Elämme jännittäviä aikoja. Tiistaina Salossa alkoi uusi kerho, nimittäin erityislasten perhekerho. Huippu-extra-superjännittävää siitä tekee se, että kerhon järjestäminen oli mun ikioma älynväläys. Viime keväänä Leijonaemojen vertaistukitapaamisesta kotiin palatessani rupesin yhtäkkiä miettimään, miksei ole olemassa perhekerhoa, joka on tarkoitettu ainoastaan erityislapsille ja heidän läheisilleen. Tai jos on, niin en ole siitä kuullut.
Erityislasten vanhemmille on olemassa valtakunnallisesti kaikenlaista vertaistukea, esim lapsen diagnoosin puitteissa oma kohtalotovereiden ryhmä, diagnoosirajaton Leijonaemot jne. Mutta ei koko perheelle tarkoitettua, tavalliseen perhekerhoon verrattavaa turvallista paikkaa, jossa vanhemmat saisivat vertaistukea ja uusia samankaltaisessa tilanteessa olevia ystäviä, sekä lapset uusia leikkikavereita. Ilman kysyviä katseita, ilman selittelyjä, ja kaikki saisivat vapaasti olla juuri sitä mitä ovat.

Olemme pojan kanssa käyneet hyvin aktiivisesti “tavallisissa” perhekerhoissa ja -kahviloissa siitä saakka kun poika oli 5kk. Kynnys lähteä ihmisten ilmoille näkyvästi sairaan lapsen kanssa oli korkea, mutta silti kaikkien tuijotusten ja kyselyiden väärti. Kerhojen kautta olemme löytäneet ympärillemme maailman upeimpia, täysin korvaamattomia ihmisiä, joita tuskin olisimme ikinä tavanneet missään muualla. Ajan kuluessa panin merkille, että muut erityiset perheet loistivat poissaolollaan, sekä aikoinaan Korsossa, että nyt täällä Salossa. Mua ahdisti ajatus siitä, että muille erityislasten vanhemmille kynnys, jonka itse olin lopulta rohkeasti ylittänyt, olisi ikuisesti liian korkea, eivätkä he välttämättä pääsisi kokemaan sitä, mitä ilman en pystyisi itse elämään (lue: pysyisi järjissäni). Perhekerhot ovat olleet mulle niin uskomattoman suuri henkireikä, ja arjen selviytymiskeino.

Ja kun mikään muu taho ei ollut luonut erityisperheille ikiomaa verkostoitumispaikkaa, päätin tehdä sen itse.

Keväällä hurahdin mukaan Perttelin MLL:n aktiiviseen toimintaan, ja kun idea erityisestä kerhosta syntyi, esitin suunnitelmani järjestöystävilleni. Heiltä sain täyden tuen ja neuvoja miten lähteä asian kanssa etenemään, etsimään tarkoitukseen sopivia tiloja jne. Salon Leijonaemoista löysin aivan upean ihmisen, joka lupasi lähteä kanssani kerhon vetäjäksi. Ja tässä sitä nyt ollaan, koko kesän suunnittelun ja stressaamisen jälkeen, erityislasten perhekerho on olemassa!


Ensimmäinen kerta meni meidän vetäjien hurjasta jännittämisestä huolimatta aivan nappiin, ja kävijät tuntuivat tykkäävän. Jopa Salon seudun Sanomat oli kiinnostunut kerhostamme, ja olivat paikalla seuraamassa ja valokuvaamassa, sekä haastattelemassa kerhoon saapuneita perheitä. Aivan upea ja koskettava kirjoitus ihanine kuvineen julkaistiin keskiviikon 7.9. lehdessä. Jos tuolla jutulla emme saa näkyvyyttä ja lisää kävijöitä niin ei sitten millään! <3 Haastateltujen äitien ajatukset tuntuivat menevän täydellisesti yksiin omieni kanssa, ja tajusin, että nyt on onnistuttu. Itsekehu haisee nyt, mutta juttua lukiessani mä olin kertakaikkisen, liikuttuneen ylpeä siitä, että me ollaan saatu aikaan jotain näin upeaa.

torstai 25. elokuuta 2016

Hyvä päivä tänään


Viestiteltiin toisen äidin kanssa kuulumisia, ja siinä näpytellessäni yhtäkkiä älysin miten huippu päivä meillä onkaan tänään ollut, ja nyt haluan kertoa teillekin päivän parhaan osuuden.


Meillä alkoi tänään muskari, jota olen jännityksellä odottanut koko kesän ilmoittautumisesta lähtien. Se on ollut puoliksi hyvää jännitystä, puoliksi etukäteen panikointia miten poika siellä todella pärjää. Poika rakastaa valtavasti laulamista, tanssimista ja soittamista, ja tiedän että muskari on hänelle juuri oikea harrastus. Mutta. Poikahan on sellaista todella hitaasti lämpenevää sorttia, tykkää seurailla pitkään ja turvallisen välimatkan päästä muiden touhuja (yleensä äidin sylistä). Hän jännittää hurjasti sosiaalisia tilanteita, uusia paikkoja, ja erityisesti muita pieniä lapsia. Hän siis pelkää muiden lasten satuttavan häntä. Tämän asian kanssa on tehty pitkään töitä, mutta edelleen tilanne on niin tylsä, että poika saattaa töniä ja lyödä muita lapsia jotka tulevat liian nopeasti liian lähelle tai vaikka vain kulkevat liian likeltä ohi. Ja jos hän ei käytä väkivaltaisia keinoja, hän vähintään kirkuu, ja nyt mä tarkoitan sellaista veret seisauttavaa, ikkunat rikkovaa kirkumista.
Jokaista tällaista tilannetta on aina yritetty puida pojan kanssa, ja käyty pitkiä keskusteluja miten kavereiden kanssa kuuluu käyttäytyä. Hän on jo oppinut pyytämään hienosti ja vilpittömästi anteeksi “uhreiltaan”, usein hellä halauskin tulee kaupanpäällisiksi, mutta nämä ikävät tilanteet eivät kuitenkaan ole vähentyneet. Lähes aina kyseessä on onneksi ollut ystävän lapsi, ja ystäväni suhtautuvat näihin tilanteisiin erittäin ymmärtäväisesti koska tietävät että kyse on pojan tavasta puolustaa itseään.
Muskariin meno jännitti siis kovasti, koska oletuksena oli kaikkien muiden osallistujien olevan tuntemattomia, ja näinollen olisi aivan kauheaa jos poika keksisi siellä ruveta muita tönimään pelätessään itselleen sattuvan jotain. Kukaan ei tietäisi pojan erityisyydestä, eikä luonnollisestikaan osaisi katsoa tietyllä tavalla oman lapsensa perään.
Oletukseni piti paikkansa: kaikki äidit ja lapset olivat täysin vieraita, mutta tunsivat kaikki kuitenkin toisensa aiemmilta muskarikausilta. Meidät otettiin kuitenkin ihanasti vastaan, ja kun äidit kuulivat meidän olevan uusia tulokkaita koko Salossa, riitti siitä kivasti jutun aihetta. Huomasin kaikkien äitien katselevan vaivihkaa poikaa päästä varpaisiin, kenenkään kuitenkaan mitään kysymättä tai kommentoimatta. Toivon kyllä että pojan sairaus tulisi tulevaisuudessa puheeksi, koska se vähentäisi mahdollisesti väärinymmäryksiä. Ja totta ihmeessä tykkäisin, kun kaikki tietäisivät mitä esimerkiksi pojan varpaille astumisesta seuraa..


Muskarin vetäjä oli aivan ihana ja mukaansatempaava, niinkin mukaansatempaava, että poika unohti normaalisti hyvin pitkään kestävän “jäätymisensä” todella nopeasti, ja osallistui reippaana poikana lähes yhtä ennakkoluulottomasti kuin kaikki muutkin lapset. Poika ei kertaakaan muskarin aikana hermostunut vaikka kaveri meni läheltä ohi, tai kaverin jalka oli ihan lähellä omaa jalkaa. Sujuvan ja rohkean leikkimisen seuraamisesta tuli mulle valtavan hyvä mieli! Mä olin pojasta todella ylpeä!





Ps. Tunnin päätyttyä kaksi lapsista lähti into pinkeenä juoksemaan edestakaisin salin poikki niin kovaa kuin pienistä jaloista lähti. Poika pelkäsi jäävänsä jalkoihin ja pyysi kirkuen päästä syliin.
Mut ehkä tossa kohtaa olikin jo ihan ymmärrettävää, että vähän pelotti.
Toki kuka tahansa muu olisi saattanut myöskin puhjeta remakkaan nauruun ja lähteä messiin juoksemaan kavereiden kanssa.. Sitä päivää odotellessa.

maanantai 1. elokuuta 2016

Jokusen viikon takaisia onnen hetkiä, ja elämää EB:stä huolimatta


Meillä jatkuu yhä vähän rankempi kausi pojan ihon kannalta, mutta nyt vihdoin lupaamani postaus iloisemmalla teemalla; näitä hyviä hetkiä on pakko muistella just nyt ihan vaan oman jaksamisen takia.

Tässä siis tarinaa viikosta, jolloin poika voi niin hyvin, että välillä meinasi unohtua koko EB.

Mulla oli syntymäpäivät perjantaina, ja sen kunniaksi päätettiin lähteä illalla pienelle pyöräilylenkille. Poika nauttii kovasti pyörän kyydissä olemisesta, sen opimme jo viime kesänä, mutta tänä keväänä ja kesänä ollaan oltu liian laiskoja ja aikaansaamattomia, ja siksi vuoden ensimmäinen pyörälenkki toteutui vasta nyt.
Kyllä sielu lepäsi polkiessamme rypsipeltojen viertä rauhallisessa maalaismaisemassa! Ja koko ajan takaraivossa jytäsi epäusko: me ihan oikeasti asutaan nyt näin upeassa paikassa!
Ei sillä että Korsossa mitään vikaa olisi, mutta kyllä meidät nyt vaan on tarkoitettu asumaan täällä Perttelissä <3
Lenkin päälle palkitsimme itsemme herkkuruualla ja suklaakakulla.



Lauantaina aamupuuhien jälkeen auto starttasi kohti Teijoa, määränpäänä Teijon kansallispuisto ja päivän viettäminen retkeillen. Eväätkin oli pakattu ja tarkoitus oli patikoida metsässä koko päivä, mutta poika päätti toisin: parin tunnin jälkeen hän ilmoitti haluavansa kotiin. Noh, samaan aikaan alkoi sade, joten palasimme autolle. Retki meni kuitenkin oikein hyvin, poika viihtyi pieniä aikoja Manducassa (tätä ei siis ole tapahtunut ikinä harjoittelusta huolimatta), maisemat olivat upeat, ja pieni reippailu teki koko poppoolle hyvää.


Matkalla kotiin päin mietimme kuumeisesti miten loppupäivän viettäisi, kumpaakaan meistä ei houkutellut tylsä kotiviikonloppu. Vähiten mua, koska olin homehtunut pojan kuumeen takia pojan kanssa kotona neljän seinän sisällä koko alkuviikon.
Mystinen flunssaton kuume muuten osoittautui vauvarokoksi!

Keksimme onneksi lähteä extempore-vierailulle Sauvoon, pojan tädin luokse. Perinteenä on ollut käydä siellä kerran kesässä, nyt kyllä asutaan sen verran lähellä että ei olisi pahitteeksi käydä vähän useamminkin..
Perille päästyämme ja auton tyhjennettyämme lähdimme heti katsastamaan paikallista uimarantaa. Liian kylmä oli uida oikeasti, mutta kahlailimme rantavedessä ja hassuttelimme laiturilla. Poika nautti valtavasti!


Palasimme tädin luokse grillailemaan. Loppuilta kului höpötellessä sekä hyvästä seurasta ja ruuasta nauttien.

Seuraavana aamupäivänä lähdimme taas rannalle, sekä katsastamaan edellisiltana uimarannan naapurista bongaamaamme kotieläinpihaa.
Kotieläinpihan mukava isäntä kierrätti meitä ympäri pihapiiriä, josta löytyi kanoja, kukko, pari ponia ja kaksi lammasta suloisine viime kevään karitsoineen! Lampaiden aitaukseen pääsi sisälle ja karitsat ryntäsivät innoissaan halimaan ja suukottelemaan. Poika ei pelännyt lainkaan, vaan taputteli ja rutisteli pehmeitä “vauvalampaita” aivan tohkeissaan sekä tarjosi niille herkkuja. Niin huikea paikka! Toivottavasti päästään pian uudestaan <3


En useinkaan uskalla lähteä pojan kanssa kahden kovin “extremeille” reissuille, koska kokemuksen syvä rintaääni ennustaa itkupotkuraivareita ja katastrofaalisia rakkuloita. Tämä koskee välillä siis valitettavasti myös esimerkiksi kavereilla kyläilyä ja kaupungilla hengailua..
Poika oli koko viikonlopun niin hyväntuulinen ja reipas, ettei sitä meinannut oikein itsekään uskoa. Isommilta haavereiltakin vältyttiin! Nappiin mennyt viikonloppu valoi taas vähän uskoa siihen, että uskaltaisin arkipäivisinkin tehdä vähän erilaisia juttuja pojan kanssa, eikä aina vain lymytä kotona kahdestaan.

Arjen koittaessa uskalsimme siis jatkaa aktiivisuutta, ja tiistaiaamuna lähdimmekin sitten ihka ensimmäistä kertaa mustikkaan!

1½ tunnin metsässä kyykkimisen jälkeen ajoimme kaupunkiin torille palkintojätskille.


Upean viikon kruunasi se, kun poika vihdoin ja viimein vuoden yrittämisen jälkeen kiinnostui aivan yhtäkkiä pottailusta! Pottaan tehtiin päivän aikana vaikka kuinka monet pissat, ja jokaisesta aikaansaannoksesta piti ottaa ja lähettää isille kuva. Ja palkinnoksi ansaittuja tarroja.



Potta on siis tähän asti ollut pojan mielestä yksi maailman kamalimmista asioista, ja me ollaan järkeilty tätä mielipidettä sillä, että ihon ja muovin välisen kitkan takia potalla saattaa olla ikävä istua, ja poika saattaa jopa itsekin pelätä pakaroiden ihon rikkoutumista. Vaipattomuuteen saakka ei nyt kuitenkaan ihan vielä päästy, uskon että poika kokee vaipan kivana pehmusteena. Lisäksi lyhyet kalsarit ovat pojan mielestä hyvin epämukavat. Mutta jatkossa ollaan ainakin kotona ilman vaippaa ja housuja, aina silloin kun poika haluaa. Alkuinnostuksen jälkeen vaipattomuuden hauskuus ja pottailu on kylläkin reippaasti hiipunut, ja yleensä poikaa saa kunnolla maanitella luopumaan vaipasta edes välillä. Jännällä odotellaan, kuinka kauan vaippattomuuden saavuttamiseen mahtaa mennä, ja vähän kateudella luen kavereiden facebook-päivityksiä heidän 2-vuotiaista, jotka ovat jo vähintään päiväkuivia!
Hiljaa hyvä tulee, toivottavasti.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Rankka viikonloppu


Mulla on ollut jo pari viikkoa (ai tsiisös miten saamaton akka taas olenkaan!) työn alla postaus huomattavasti mukavammalla teemalla, mutta se saa nyt edelleen odottaa julkaisuaan, pahoittelen.. Haluan avautua just nyt kun on paha olla.


Pojan jalat ovat olleet koko viikon taas aivan kamalassa kunnossa. Ei siinä varsinaisesti nyt ole mitään uutta, onhan se jo todettu että välillä iho on tavattoman herkkä ja välillä näyttää kestävän mitä vaan, mutta nyt jok’ikinen rakkula on ilmaantunut täysin mystisesti. Ja se surettaa.
Rankkaa on myös itse jalkojen hoitaminen käytännössä, koska poika ei kertakaikkiaan siedä rakkuloiden puhkomista jaloista lainkaan. Hoitotilanteet ovat siis yhtä potkimista, rimpuilua, itkua ja hammastenkiristystä. Valitettavasti usein myös mun puolelta..
Ja juuri sen pojan hoitovastaisuuden takia jalkojen hoitoyrityksen lopputulos on usein se, että yhdestä hoidetusta rakkulasta saadaan lisäbonuksena muutama uusi rakkula!













Rankkaa viikkoa onneksi siivitti torstainen vapaapäivä Perttelin mammojen kanssa Turussa!
Lisäksi olimme saaneet kutsun ystävän pojan syntymäpäiville Vantaalle lauantaiksi, ja päätimmekin olla Vantaalla mummin helmoissa oikein pitkän kaavan mukaan, perjantaista tiistaihin. Tiedossa oli mukava viikonloppu joka sisältäisi leffassakäyntiä kummipojan kanssa, synttärikakkua, purjehdusta, Korson mammojen kanssa treffailua; eli ihanaa ihanaa ihanaa.
Kaiken lisäksi saisin itse edes vähän himmailla mummin ja vaarin viihdyttäessä poikaa!

Noh, lauantai sujui aluksi suunnitelmien mukaan, käytiin kummijäbän kanssa vihdoin tsiigaa Angry Birds, ja pari tuntia myöhemmin veimme synttärisankarille paketin ja saimme vastineeksi huikeita herkkuja (kiitos vielä kerran emännälle)!

Päivä ei kuitenkaan päättynyt mukavissa merkeissä.
Perheemme koiravanhus (syntynyt 26.7.2000) oli vaikuttanut huonovointiselta koko päivän, henki tuntui kulkevan huonosti ja reppana vaikutti muutenkin todella voipuneelta, hädin tuskin jaksoi seistä. Illalla tuli aika lähteä eläinlääkärin tykö: sillä asenteella, että murunen ei ehkä enää palaisi kotiin tältä reissulta. Lähdimme matkaan iskän ja pikkusiskon kanssa. Koiraparan olo tuntui käyvän hetki hetkeltä tukalammaksi, mutta onneksi emme joutuneet odottamaan lääkärille pääsyä kovin kauaa. Lääkäri totesi kuulevansa sydämestä erittäin selkeän sivuäänen, ja keuhkoissa olevan nestettä, koira oli kuulemma hukkumaisillaan. Yhtenä vaihtoehtona oli aloittaa nesteenpoistolääke, mutta tilanne tulisi hyvin todennäköisesti uusiutumaan vielä viikonlopun aikana. Emme tietenkään halunneet, että pieni joutuisi kärsimään enää hetkeäkään.
Murunen oli jo vanha, ja selvästi tuskissaan ja väsynyt. Nyt oli aika lähteä.

“Olen kulkenut pitkän matkan
ja minua väsyttää.
Saan viimein levon ja rauhan
ja unen niin ihanan

Päivänä kauniin kesäisen
hiljeni sydän kultainen.
Lähtösi vaikea kestää on
surumme suuri ja sanaton.
Lohtuna muistot rakkaat.”



Mä olen niin loputtoman onnellinen siitä, että satuimme olemaan Vantaalla juuri nyt ja sain mahdollisuuden viettää viimeiset hetket murusen kanssa, ja jättää kunnon hyvästit. Nyt sun on hyvä olla kulta-pieni <3