Tuijotus

Joitain viikkoja sitten se tapahtuu ensimmäisen kerran.

Poika tulee sanomaan “Ei saa kattoo”.

Se tuntuu pahalta.

Muistan yhä elävästi sen ensimmäisen tuijotuksen. Poika oli ehkä vajaa puolivuotias ja olimme koko perhe ruokakaupassa. Mieheni seisoi rattaiden kanssa vihannesosastolla minun kävellessäni heitä kohti osaston toiselta puolelta, kun mieheni takaa käveli nainen katsoen irvistäen rattaissa istuvaa rupinaamaista poikaamme. Ja edelleen yli kaksi vuotta myöhemmin se naisen ilme satuttaa. Naisen päätä ei varmaan muutenkaan paljoa järki pakottanut, mutta tuskin hän myöskään ajatteli, että joku näkisi hänen vastenmielisen ilmeensä. Edelleen harmittaa etten ollut tarpeeksi lähellä jotta nainen olisi tajunnut minun huomanneen mitä tapahtui, mutta jälkikäteen olen miettinyt, että mitä muka olisin naiselle sanonut vaikka olisimmekin sattuneet kohdakkain.

Yli kaksi ja puoli vuotta olen kestänyt tuijotukset - irvistämättä kenellekään takaisin - ja miettinyt, että kyllä tämän vielä kestää, mutta mitä sitten kun poika ymmärtää itse olevansa erityisen huomion kohteena, ja että tämä huomio ei välttämättä olekaan hyvää huomiota? Poika tietää että hänellä on erityisen paljon pipejä, ja isommat lapset tulevatkin usein kyselemään ovatko ne kipeitä ja miksi niitä tulee. Tämähän ei luonnollisesti häiritse millään lailla, musta on ihanaa jos ihmiset tulevat juttelemaan ja kyselemään, mutta kyselijät ovatkin melkein pelkästään lapsia. Aikuiset häiriintyvät erilaisuudesta ja ovat niin uteliaita että tuijottavat, mutta eivät riittävän uteliaita tullakseen juttelemaan.

Ja nyt siis ollaan siinä tilanteessa että poikaa itseäänkin tuijotus häiritsee. Yhtenä päivänä olimme apteekissa, minä istuin reseptitiskillä pojan leikkiessä rauhassa duploilla lastennurkkauksessa. Hetken päästä pojan lähelle istuu nainen omaa vuoroaan odottamaan. Nainen luo poikaan pitkiä katseita useamman kerran, poika lopettaa leikkimisen tyystin ja kävelee pää painuksissa luokseni ja sanoo ettei saa kattoo. Poika yrittää vetää mua mukaansa ja sanoo että nyt lähdetään. Yritän selittää että asioiden hoitaminen on vielä kesken, muttei tässä mene enää kauaa. Poika on jo hyvin lähellä katastrofiuhmakohtausta, kunnes vuoronumerolaite piippaa ja nainen poistuu kauemmas reseptitiskille. Poika lopettaa välittömästi vinkumisen ja vetämisen ja kävelee takaisin duplojen luo. Kun olen saanut lääkkeet ja kerron että nyt voidaan lähteä, hän sanoo leikkivänsä vähän vielä, kun ei täti kato enää.

Syy, miksi tuli mieleen kirjoittaa tästä meille hyvin arkipäiväisestä aiheesta juuri nyt, ovat eilisen tapahtumat. Olimme koko aamun suunnitelleet markkinoille lähtöä, kun poika kaatui naamalleen. Nenän, ylähuulen, otsan ja posken iho rikki. Olin jo luopua markkinoille lähdöstä, koska ajattelin etten juuri nyt jaksaisi sitä tuijottamista. Tein kuitenkin päätöksen, että nyt mennään suunnitelmien mukaan, ihan sama mitä ihmiset ajattelee, päivästä tulee ihan liian pitkä jos pysytään vaan kotona. Ehkä kukaan ei edes tuijota.

No tuijottivathan ne. Kaikki. Paljon. Yksikin ohi kulkeva mies kovaan ääneen totesi että ohhoh jopas sillä on kovasti kasvot ruhjeilla. Mua niin harmitti pojan puolesta. Moneen kertaan poika kuiskasi vaunuista ettei saa kattoo, eikä me sitten loppujen lopuksi kovin kauaa mestoilla viihdytykään. Sai poika onneksi muutamalta myyjältä oikein ihanaakin huomiota, ja pääsi edes hetkeksi lempipuuhaansa naisille lirkutteluun, eikä kukaan näistä kolmesta myyjästä sanallakaan kommentoineet pojan kasvoja, vaan ainoastaan hihkuivat miten ihana hymypoika toinen on. Sehän siinä onkin, poikaa ei saamansa huomio häiritse lainkaan silloin kun toinen osapuoli on ystävällinen ja eritoten hymyilee pojalle häntä katsoessaan.

Ja kun hyvillä mielin olimme poistumassa ulos, vastaantuleva nainen katsoi pitkään ja hartaasti poikaa, kasvoillaan jotain ihan muuta kuin herttainen hymy.

Elämä olisi huomattavasti helpompaa jos ihmiset tietäisivät, mikä on EB.

Oikeastaan kyllä riittäisi, jos ihmiset edes hyväksyisivät sen, ettemme kaikki ole samanlaisia. Lapsilta ihmettelyä ja uteliaisuutta voi tietysti odottaa, mutta minkälainen aikuinen uskoo olevansa oikeutettu tuijottamaan monttu auki ja/tai irvistellen sairaita ja vammaisia, tai millään muullakaan tavalla erilaisia ihmisiä?

"...You should know you're beautiful just the way you are
And you don't have to change a thing
The world could change its heart..."