Hyvä päivä tänään

Viestiteltiin toisen äidin kanssa kuulumisia, ja siinä näpytellessäni yhtäkkiä älysin miten huippu päivä meillä onkaan tänään ollut, ja nyt haluan kertoa teillekin päivän parhaan osuuden.

Meillä alkoi tänään muskari, jota olen jännityksellä odottanut koko kesän ilmoittautumisesta lähtien. Se on ollut puoliksi hyvää jännitystä, puoliksi etukäteen panikointia miten poika siellä todella pärjää. Poika rakastaa valtavasti laulamista, tanssimista ja soittamista, ja tiedän että muskari on hänelle juuri oikea harrastus. Mutta. Poikahan on sellaista todella hitaasti lämpenevää sorttia, tykkää seurailla pitkään ja turvallisen välimatkan päästä muiden touhuja (yleensä äidin sylistä). Hän jännittää hurjasti sosiaalisia tilanteita, uusia paikkoja, ja erityisesti muita pieniä lapsia. Hän siis pelkää muiden lasten satuttavan häntä. Tämän asian kanssa on tehty pitkään töitä, mutta edelleen tilanne on niin tylsä, että poika saattaa töniä ja lyödä muita lapsia jotka tulevat liian nopeasti liian lähelle tai vaikka vain kulkevat liian likeltä ohi. Ja jos hän ei käytä väkivaltaisia keinoja, hän vähintään kirkuu, ja nyt mä tarkoitan sellaista veret seisauttavaa, ikkunat rikkovaa kirkumista.

Jokaista tällaista tilannetta on aina yritetty puida pojan kanssa, ja käyty pitkiä keskusteluja miten kavereiden kanssa kuuluu käyttäytyä. Hän on jo oppinut pyytämään hienosti ja vilpittömästi anteeksi “uhreiltaan”, usein hellä halauskin tulee kaupanpäällisiksi, mutta nämä ikävät tilanteet eivät kuitenkaan ole vähentyneet. Lähes aina kyseessä on onneksi ollut ystävän lapsi, ja ystäväni suhtautuvat näihin tilanteisiin erittäin ymmärtäväisesti koska tietävät että kyse on pojan tavasta puolustaa itseään.

Muskariin meno jännitti siis kovasti, koska oletuksena oli kaikkien muiden osallistujien olevan tuntemattomia, ja näinollen olisi aivan kauheaa jos poika keksisi siellä ruveta muita tönimään pelätessään itselleen sattuvan jotain. Kukaan ei tietäisi pojan erityisyydestä, eikä luonnollisestikaan osaisi katsoa tietyllä tavalla oman lapsensa perään.

Oletukseni piti paikkansa: kaikki äidit ja lapset olivat täysin vieraita, mutta tunsivat kaikki kuitenkin toisensa aiemmilta muskarikausilta. Meidät otettiin kuitenkin ihanasti vastaan, ja kun äidit kuulivat meidän olevan uusia tulokkaita koko Salossa, riitti siitä kivasti jutun aihetta. Huomasin kaikkien äitien katselevan vaivihkaa poikaa päästä varpaisiin, kenenkään kuitenkaan mitään kysymättä tai kommentoimatta. Toivon kyllä että pojan sairaus tulisi tulevaisuudessa puheeksi, koska se vähentäisi mahdollisesti väärinymmäryksiä. Ja totta ihmeessä tykkäisin, kun kaikki tietäisivät mitä esimerkiksi pojan varpaille astumisesta seuraa..

Muskarin vetäjä oli aivan ihana ja mukaansatempaava, niinkin mukaansatempaava, että poika unohti normaalisti hyvin pitkään kestävän “jäätymisensä” todella nopeasti, ja osallistui reippaana poikana lähes yhtä ennakkoluulottomasti kuin kaikki muutkin lapset. Poika ei kertaakaan muskarin aikana hermostunut vaikka kaveri meni läheltä ohi, tai kaverin jalka oli ihan lähellä omaa jalkaa. Sujuvan ja rohkean leikkimisen seuraamisesta tuli mulle valtavan hyvä mieli! Mä olin pojasta todella ylpeä!

Ps. Tunnin päätyttyä kaksi lapsista lähti into pinkeenä juoksemaan edestakaisin salin poikki niin kovaa kuin pienistä jaloista lähti. Poika pelkäsi jäävänsä jalkoihin ja pyysi kirkuen päästä syliin.

Mut ehkä tossa kohtaa olikin jo ihan ymmärrettävää, että vähän pelotti.

Toki kuka tahansa muu olisi saattanut myöskin puhjeta remakkaan nauruun ja lähteä messiin juoksemaan kavereiden kanssa.. Sitä päivää odotellessa.

Jokusen viikon takaisia onnen hetkiä, ja elämää EB:stä huolimatta

Meillä jatkuu yhä vähän rankempi kausi pojan ihon kannalta, mutta nyt vihdoin lupaamani postaus iloisemmalla teemalla; näitä hyviä hetkiä on pakko muistella just nyt ihan vaan oman jaksamisen takia.

Tässä siis tarinaa viikosta, jolloin poika voi niin hyvin, että välillä meinasi unohtua koko EB.

Mulla oli syntymäpäivät perjantaina, ja sen kunniaksi päätettiin lähteä illalla pienelle pyöräilylenkille. Poika nauttii kovasti pyörän kyydissä olemisesta, sen opimme jo viime kesänä, mutta tänä keväänä ja kesänä ollaan oltu liian laiskoja ja aikaansaamattomia, ja siksi vuoden ensimmäinen pyörälenkki toteutui vasta nyt.

Kyllä sielu lepäsi polkiessamme rypsipeltojen viertä rauhallisessa maalaismaisemassa! Ja koko ajan takaraivossa jytäsi epäusko: me ihan oikeasti asutaan nyt näin upeassa paikassa!

Ei sillä että Korsossa mitään vikaa olisi, mutta kyllä meidät nyt vaan on tarkoitettu asumaan täällä Perttelissä <3

Lenkin päälle palkitsimme itsemme herkkuruualla ja suklaakakulla.

Lauantaina aamupuuhien jälkeen auto starttasi kohti Teijoa, määränpäänä Teijon kansallispuisto ja päivän viettäminen retkeillen. Eväätkin oli pakattu ja tarkoitus oli patikoida metsässä koko päivä, mutta poika päätti toisin: parin tunnin jälkeen hän ilmoitti haluavansa kotiin. Noh, samaan aikaan alkoi sade, joten palasimme autolle. Retki meni kuitenkin oikein hyvin, poika viihtyi pieniä aikoja Manducassa (tätä ei siis ole tapahtunut ikinä harjoittelusta huolimatta), maisemat olivat upeat, ja pieni reippailu teki koko poppoolle hyvää.

Matkalla kotiin päin mietimme kuumeisesti miten loppupäivän viettäisi, kumpaakaan meistä ei houkutellut tylsä kotiviikonloppu. Vähiten mua, koska olin homehtunut pojan kuumeen takia pojan kanssa kotona neljän seinän sisällä koko alkuviikon.

Mystinen flunssaton kuume muuten osoittautui vauvarokoksi!

Keksimme onneksi lähteä extempore-vierailulle Sauvoon, pojan tädin luokse. Perinteenä on ollut käydä siellä kerran kesässä, nyt kyllä asutaan sen verran lähellä että ei olisi pahitteeksi käydä vähän useamminkin..

Perille päästyämme ja auton tyhjennettyämme lähdimme heti katsastamaan paikallista uimarantaa. Liian kylmä oli uida oikeasti, mutta kahlailimme rantavedessä ja hassuttelimme laiturilla. Poika nautti valtavasti!

Palasimme tädin luokse grillailemaan. Loppuilta kului höpötellessä sekä hyvästä seurasta ja ruuasta nauttien.

Seuraavana aamupäivänä lähdimme taas rannalle, sekä katsastamaan edellisiltana uimarannan naapurista bongaamaamme kotieläinpihaa.

Kotieläinpihan mukava isäntä kierrätti meitä ympäri pihapiiriä, josta löytyi kanoja, kukko, pari ponia ja kaksi lammasta suloisine viime kevään karitsoineen! Lampaiden aitaukseen pääsi sisälle ja karitsat ryntäsivät innoissaan halimaan ja suukottelemaan. Poika ei pelännyt lainkaan, vaan taputteli ja rutisteli pehmeitä “vauvalampaita” aivan tohkeissaan sekä tarjosi niille herkkuja. Niin huikea paikka! Toivottavasti päästään pian uudestaan <3

En useinkaan uskalla lähteä pojan kanssa kahden kovin “extremeille” reissuille, koska kokemuksen syvä rintaääni ennustaa itkupotkuraivareita ja katastrofaalisia rakkuloita. Tämä koskee välillä siis valitettavasti myös esimerkiksi kavereilla kyläilyä ja kaupungilla hengailua..

Poika oli koko viikonlopun niin hyväntuulinen ja reipas, ettei sitä meinannut oikein itsekään uskoa. Isommilta haavereiltakin vältyttiin! Nappiin mennyt viikonloppu valoi taas vähän uskoa siihen, että uskaltaisin arkipäivisinkin tehdä vähän erilaisia juttuja pojan kanssa, eikä aina vain lymytä kotona kahdestaan.

Arjen koittaessa uskalsimme siis jatkaa aktiivisuutta, ja tiistaiaamuna lähdimmekin sitten ihka ensimmäistä kertaa mustikkaan!

1½ tunnin metsässä kyykkimisen jälkeen ajoimme kaupunkiin torille palkintojätskille.

Upean viikon kruunasi se, kun poika vihdoin ja viimein vuoden yrittämisen jälkeen kiinnostui aivan yhtäkkiä pottailusta! Pottaan tehtiin päivän aikana vaikka kuinka monet pissat, ja jokaisesta aikaansaannoksesta piti ottaa ja lähettää isille kuva. Ja palkinnoksi ansaittuja tarroja.

Potta on siis tähän asti ollut pojan mielestä yksi maailman kamalimmista asioista, ja me ollaan järkeilty tätä mielipidettä sillä, että ihon ja muovin välisen kitkan takia potalla saattaa olla ikävä istua, ja poika saattaa jopa itsekin pelätä pakaroiden ihon rikkoutumista. Vaipattomuuteen saakka ei nyt kuitenkaan ihan vielä päästy, uskon että poika kokee vaipan kivana pehmusteena. Lisäksi lyhyet kalsarit ovat pojan mielestä hyvin epämukavat. Mutta jatkossa ollaan ainakin kotona ilman vaippaa ja housuja, aina silloin kun poika haluaa. Alkuinnostuksen jälkeen vaipattomuuden hauskuus ja pottailu on kylläkin reippaasti hiipunut, ja yleensä poikaa saa kunnolla maanitella luopumaan vaipasta edes välillä. Jännällä odotellaan, kuinka kauan vaippattomuuden saavuttamiseen mahtaa mennä, ja vähän kateudella luen kavereiden facebook-päivityksiä heidän 2-vuotiaista, jotka ovat jo vähintään päiväkuivia!

Hiljaa hyvä tulee, toivottavasti.