Viestiteltiin toisen äidin kanssa kuulumisia, ja siinä näpytellessäni yhtäkkiä älysin miten huippu päivä meillä onkaan tänään ollut, ja nyt haluan kertoa teillekin päivän parhaan osuuden.
Meillä alkoi tänään muskari, jota olen jännityksellä odottanut koko kesän ilmoittautumisesta lähtien. Se on ollut puoliksi hyvää jännitystä, puoliksi etukäteen panikointia miten poika siellä todella pärjää. Poika rakastaa valtavasti laulamista, tanssimista ja soittamista, ja tiedän että muskari on hänelle juuri oikea harrastus. Mutta. Poikahan on sellaista todella hitaasti lämpenevää sorttia, tykkää seurailla pitkään ja turvallisen välimatkan päästä muiden touhuja (yleensä äidin sylistä). Hän jännittää hurjasti sosiaalisia tilanteita, uusia paikkoja, ja erityisesti muita pieniä lapsia. Hän siis pelkää muiden lasten satuttavan häntä. Tämän asian kanssa on tehty pitkään töitä, mutta edelleen tilanne on niin tylsä, että poika saattaa töniä ja lyödä muita lapsia jotka tulevat liian nopeasti liian lähelle tai vaikka vain kulkevat liian likeltä ohi. Ja jos hän ei käytä väkivaltaisia keinoja, hän vähintään kirkuu, ja nyt mä tarkoitan sellaista veret seisauttavaa, ikkunat rikkovaa kirkumista.
Jokaista tällaista tilannetta on aina yritetty puida pojan kanssa, ja käyty pitkiä keskusteluja miten kavereiden kanssa kuuluu käyttäytyä. Hän on jo oppinut pyytämään hienosti ja vilpittömästi anteeksi “uhreiltaan”, usein hellä halauskin tulee kaupanpäällisiksi, mutta nämä ikävät tilanteet eivät kuitenkaan ole vähentyneet. Lähes aina kyseessä on onneksi ollut ystävän lapsi, ja ystäväni suhtautuvat näihin tilanteisiin erittäin ymmärtäväisesti koska tietävät että kyse on pojan tavasta puolustaa itseään.
Muskariin meno jännitti siis kovasti, koska oletuksena oli kaikkien muiden osallistujien olevan tuntemattomia, ja näinollen olisi aivan kauheaa jos poika keksisi siellä ruveta muita tönimään pelätessään itselleen sattuvan jotain. Kukaan ei tietäisi pojan erityisyydestä, eikä luonnollisestikaan osaisi katsoa tietyllä tavalla oman lapsensa perään.
Oletukseni piti paikkansa: kaikki äidit ja lapset olivat täysin vieraita, mutta tunsivat kaikki kuitenkin toisensa aiemmilta muskarikausilta. Meidät otettiin kuitenkin ihanasti vastaan, ja kun äidit kuulivat meidän olevan uusia tulokkaita koko Salossa, riitti siitä kivasti jutun aihetta. Huomasin kaikkien äitien katselevan vaivihkaa poikaa päästä varpaisiin, kenenkään kuitenkaan mitään kysymättä tai kommentoimatta. Toivon kyllä että pojan sairaus tulisi tulevaisuudessa puheeksi, koska se vähentäisi mahdollisesti väärinymmäryksiä. Ja totta ihmeessä tykkäisin, kun kaikki tietäisivät mitä esimerkiksi pojan varpaille astumisesta seuraa..
Muskarin vetäjä oli aivan ihana ja mukaansatempaava, niinkin mukaansatempaava, että poika unohti normaalisti hyvin pitkään kestävän “jäätymisensä” todella nopeasti, ja osallistui reippaana poikana lähes yhtä ennakkoluulottomasti kuin kaikki muutkin lapset. Poika ei kertaakaan muskarin aikana hermostunut vaikka kaveri meni läheltä ohi, tai kaverin jalka oli ihan lähellä omaa jalkaa. Sujuvan ja rohkean leikkimisen seuraamisesta tuli mulle valtavan hyvä mieli! Mä olin pojasta todella ylpeä!
Ps. Tunnin päätyttyä kaksi lapsista lähti into pinkeenä juoksemaan edestakaisin salin poikki niin kovaa kuin pienistä jaloista lähti. Poika pelkäsi jäävänsä jalkoihin ja pyysi kirkuen päästä syliin.
Mut ehkä tossa kohtaa olikin jo ihan ymmärrettävää, että vähän pelotti.
Toki kuka tahansa muu olisi saattanut myöskin puhjeta remakkaan nauruun ja lähteä messiin juoksemaan kavereiden kanssa.. Sitä päivää odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti