Sepsiksen pelkoa ja jalkkista

Eilen oli rankka päivä. Nukuttiin pitkään ja aamupäivällä totesin pojan olevan lämpöinen. Kuumetta olikin sitten 38,6 astetta, lisäksi poika oli ihmeen vaisu, eikä muutenkaan oikein oma itsensä.

Väliin mainittakoon, että viikko sitten herätessäni keskellä yötä poika oli tulikuuma ja kuumemittari näytti silloin jopa 39,8 astetta. Riisuin pojan vaippasilleen ja annoin Buranaa, ja valvoin muutaman tunnin vahtien poikaa sekä googletellen verenmyrkytyksen oireita. Aamuun mennessä kuume oli tiessään ja poika vaikutti täysin terveeltä muutenkin.

Asia jäi kuitenkin kalvamaan niin paljon että heti todetessani eilisen kuumeen, päätin soittaa päivystykseen ja ilmaista huoleni. Pojalla oli kuitenkin jälleen kaksi tulehtunutta ihorikkoa. Päivystyksen mukava mies pyysi meidät sairaalaan.

Ensiavussa otettiin pika-CRP, ja mitattiin korvamittarilla kuumetta olevan 39 ja jotain, CRP oli kuitenkin alle 5. Poika sai kuumelääkettä ja palasimme aulaan odottamaan lääkärin kutsua.

Lääkäri tutki poikaa ja totesi ettei löydä kuumeelle selvää syytä, mutta koska pojan hengitys kuulosti ähkivältä, päätti hän pyytää hoitajaa mittamaan saturaation. Jos poika saturoisi huonosti, pitäisi tällöin ottaa keuhkokuva. Joka tapauksessa otettaisiin ainakin verinäyte.

Poika torkahti saturaatiomittaukseen pääsyä odotellessamme syliini, mutta heräsi kun vihdoin töistä päässyt isi istahti viereeni. Kello oli silloin noin viisi iltapäivällä ja pojalta irtosi päivän toinen hymy. Paljon hymyilevälle pojalle tämä oli siis aika ennenkuulumaton saldo..

Saturaatiomittauksen jälkeen painelimme labraan, ja siitä jälleen odottelemaan lääkärille pääsyä.

Lääkäri totesi saturaation olleen normaali 97-98, myöskään verinäytteestä ei löytynyt mitään huolestuttavaa, leukosyytit olivat normaalit ja CRP edelleen myös.

Kuumeelle ei siis löytynyt mitään syytä, ja pääsimme lähtemään kotiin helpottuneina ettei kyse ollut ainakaan verenmyrkytyksestä. Lääkäri kertoi joillain lapsilla vain olevan taipumus selittämättömään kuumeiluun. Toivottavasti ei kuitenkaan jatkossa tarvitse vähän väliä olla ravaamassa ensiavussa kuumeisen lapsen kanssa aina peläten sepsistä.

Meillä on tiistai-iltaisin naisten jalkapalloharjoitukset tossa ihan meidän naapurissa, ja olin jo aamulla päättänyt että tänään on pakko päästä treeneihin vähän nollaamaan. Kuitenkin sairaalasta kotiin päästessämme tuntui, että takki on niin tyhjä ettei millään jaksaisi lähteä enää mihinkään. Poika oli kiukkuinen eikä suostunut syömään. Pojan kiukku oli kuitenkin juurikin se syy miksi otin itseäni niskasta kiinni, ja vedin nappikset jalkaan ja pallon kainaloon. Nyt oli saatava hetki omaa aikaa.

Ja siinä hikoillessa sekä mieli että kroppa virkistyi, ja väsymys oli tiessään. Ihan parasta! Rankka arki vaatii nimenomaan kunnon liikuntaa tai muita mielekkäitä harrastuksia vastapainoksi, se on vaan laiskuuksissaan ja treenitaukojen kasvaessa liian helppoa unohtaa.

Kotiin palatessani sanoinkin miehelleni että jos joskus vielä yritän sivuuttaa treenit jonkin tekosyyn nojalla, niin potkii meikäläistä sitten persuksille, että nyt vipinää äläkä marise.