Kun päätimme “hommata” pojalle pikkusisaruksen, olin - kuten useimmat lasta yrittävät naiset - hyvinkin tietoinen kropastani ja kierrostani. Joten kun reilu vuosi sitten uudenvuoden aattona sytyttelimme sädetikkuja pojan ja isimiehen kanssa, olin melko varma miltä seuraavana päivänä suunnittelemani raskaustestin tulos näyttäisi, vaikkakin toivomani raskaus olisi vasta viikoilla 3+1. Ja kyllä, aamulla testi näytti haaleaa toivoplussaa. Paria päivää myöhemmin iltasella vuosin kuitenkin yllättäen kirkasta verta. Olin musertunut, ja vuorenvarma varhaisesta keskenmenosta. Tiesin ettei minun olisi kannattanut tehdä testiä liian aikaisin! Koko yö meni itkiessä, ja yltyvää vuotoa sekä kipuja odotellen.
Aamuun mennessä vuoto ei kuitenkaan ollut voimistunut, ja päinvastoin se hiipui päivän mittaan loppuen iltaan mennessä kokonaan.
Olin silti täysin vakuuttunut siitä että tämä odotus ei päättyisi onnellisesti. Päätin asian varmistamiseksi varata varhaisultran muutaman viikon päähän.
Ultrauspäivä koitti, ja henkeä pidätellen tuijotin ultrauslaitteen näyttöä. Näin välittömästi kuinka pieni sydän sykki menemään hurjaa kyytiä. Lääkäri kertoi kaiken olevan kunnossa, ja raskausviikkoja olevan pari päivää yli oletetun.
Olin ällikällä lyöty, ja tietenkin maailman onnellisin.
Onneni ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, sillä jälleen pari viikkoa myöhemmin vuoto alkoi uudelleen. Ja loppui taas. Ja alkoi. Ja loppui.
Kaikki oli joka kerta hyvin neuvolassa ja ultrissa, mutta en uskaltanut huokaista, mystiset vuodot olivat jättäneet minut visusti varpailleni.
Palatessani noihin pitkiin kuukausiin tuntuu aivan uskomattomalta, että tyttö on kaiken sen pelon ja kyynisyyden jälkeen kuitenkin tässä. En kertakaikkiaan uskonut että saan tämän lapsen syliini elävänä. Olen niin kiitollinen. Ja maailman onnellisin.
 |
| Pieni puolivuotias <3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti