Tänään olen ajatellut mammaystäviä.
Sitä, kuinka parasta on jakaa yhdessä normaaleita lapsiperheen asioita. Sitä, kuinka voidaan parhaiden mammakavereiden kanssa puhua niistä ihan tavallisista ongelmista: hampaiden tulosta, uhmaiästä, välikausihaalareiden metsästyksistä ja miehistä. Vaikka arkemme on pojan sairauden myötä riittävän hankalaa, tulevat siihen päälle tottakai vielä ne ihan tavallisetkin haasteet. Arvostan sitä, että lähimmät ystävät näkevät meidät myös ihan normaalina perheenä.
Mutta toisaalta mua koskettaa suuresti se, kuinka ne aina kaikessa hiljaisuudessa (ja huom: säälimättä) jotenkin myös rekisteröi, kuinka extrarankkaa meillä välillä voi olla.
Viime syksynä tutustuin perhekerhossa yhteen upeimmista tyypeistä, jonka olen ikinä tavannut. Lapsemme olivat lähes saman ikäiset, ja olimme molemmat ensimmäistä kertaa kerhossa. Meillä synkkasi heti, ja aloimme viettää paljon aikaa yhdessä. Aamut alkoivat viestittelyillä, kuinka on yö mennyt ja mikä on molempien mielentila ja fyysinen kisakunto. Yhtenä aamuna avauduin kunnolla kuinka karsea olotilani oli, valvottu yö takana ja kuinka koko aamu oli mennyt paikkaillessa pojan ihoa. Kerroin kaipaavani kipeästi seuraa, sekä itselleni että pojalle. Hetken päästä rukouksiini vastatttin ja kaveri kömpi tyttärineen takaovesta sisälle kauppakassien kanssa. Ystäväni alkoi muitta mutkitta kokkaamaan lounasta. Meikäläinen katsoi huuli pyöreänä, että mitä täällä tapahtuu. Hän tiesi, etten ole jälleen kerran varmastikaan syönyt mitään vähintään 12 tuntiin, ja päätti tarjota seuransa lisäksi lounasta. Jälkkäriksi olisi kuulemma jätskiä.
Tämä ei suinkaan jäänyt ainoaksi kerraksi, ja olen ikuisesti kiitollinen kyseiselle ystävälleni, jolta sain apua ja tukea juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Sää oot kuule yks kultakimpale <3
Jokunen viikko sitten toinen tällainen Arjen Enkeli tuli kertomaan, että haluaa lahjoittaa lastensa tarpeettomaksi jääneen hoitolaukun meille. Hän tiesi, että tulisimme kaiken aina mukana kulkevan hoitotarvikearsenaalin takia tarvitsemaan kunnollista ja tilavaa hoitolaukkua vielä pitkään. Rupes itkettää. Miten se onkin ajatellut tollaisia asioita, en käsitä. Vielä kerran, kiitos anteliaisuudestasi <3 Laukku on ollut kertakaikkisen täydellinen meille.
Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni tällaisia ihmisiä lähelleni?
Kiitos ja kumarrus rakkaat, älkää ikinä kadotko minnekään <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti