Tapahtui pari viikkoa sitten:
Meidän aamu oli täysi painajainen.
Poika nukkui yön meidän välissä, niin kuin aina satunnaisesti tekee, ja aamuyöstä olin ottanut myös pikkusiskon meidän sänkyyn syömään. No, aamusella kun yritin sängyllä maaten availla pienen tukkoista nenää, poika oli jotenkin yllättäen vaihtanut asentoaan ja hänen jalkansa jäi alleni.
Varmasti kamalin tapa herätä on herätä kipuun. Poika huusi kuin syötävä ja kannoin hänet hoitopöydälle. Oikeassa jalkaterässä oli valtava rakkula, joka oli osittain rikkoutunut.
Mulla nousi pala kurkkuun. Miksi tällaisia vahinkoja täytyy sattua! Koen olevani todella tarkka ja ennakoiva pojan suhteen, mutta silti näin kävi! Miksi en huomannut pojan jalkaa! Ollaan niin monesti puhuttu pojan kanssa siitä, kuinka vaarallista vierekkäin nukkuminen on. Hän vain sinisilmäisesti aina toteaa että näin ei tule käymään, ja hän ehdottomasti haluaa viereen. En tosin muista että näiden melkein neljän vuoden aikana perhepedissä olisi ikinä sattunut mitään, ainakaan näin isoa, mutta syksyn mittaan meidän sänky on käynyt ajoittain todella ahtaaksi. Toki se tarkoittaa sitä että minun tulisi olla entistä tarkempi, myös unissani.
Hirveetä on myös se, kuinka omaa kurkkuani kuristi vielä tunteja episodin jälkeen, kun taas poika oli toipunut tapahtuneesta (jälleen) noin kymmenessä minuutissa. Hän ei myöskään ollut mulle yhtään vihainen tai edes loukkaantunut. Ihmettelen suuresti, koska mä kyllä inhoan itseäni just nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti