Taas alkaa olemaan käsillä ne hetket vauva-ajasta, joita mulla poikkeuksellisesti ei ole ollut ikävä. Pieni ihminen, jolla ei ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, plus EB, on yhtä suuri kuin katastrofi. Kaatuilu ja muksahtelu on meillä nyt tytön kohdalla jokapäiväistä. Ja harvassa on ne kuperkeikat, joista ei seuraisi haavereita. Tuo pikkuneiti pääsee jo ihan joka paikkaan, seisoskelee missä tahansa, ja kiipeilee mihin tahansa. Siinä sitä sitten itse seuraa sydän syrjällään vierestä ja toivoo että harjoittelu tekee lopulta mestarin. Ja tekeehän se. Harjoittelu vain vaatii ensin veronsa.
Onneksi päivä päivältä tytön meno on varmempaa, ja hetki hetkeltä ollaan lähempänä ensiaskeleiden ottamista. Eilen neiti seisoi ensimmäisen kerran ilman tukea..
Ensi viikollahan tuo meidän vauva täyttää yhden vuoden.
Mihin tää aika on mennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti