Mä koen olevani ihan tavallinen äiti. Tänään kuulin että olenkin jotenkin erityisen reipas. Kerhon jälkeen yksi äiti tuli kysymään miten mä itse jaksan. Hetkeä aiemmin hän oli kuullut kun puhkoin pojan nilkasta rakkulaa, ja poika tietenkin itki kivun takia. Pyytelin toimenpiteen jälkeen tapani mukaan pojaltani vuolaasti anteeksi.
Vastasin toiselle äidille, että ihan hyvin jaksan, pakko jaksaa.
Hän kertoi monesti seuranneensa kerhossa mun olemistani ja olemustani.
Olen kuulemma aina valoisa, positiivinen, vahva ja ihana, lapsen vaikeasta sairaudesta riippumatta. Ei musta kuulemma mitenkään huomaa, miten rankkaa kaikki varmasti on. (Itku tuli. Noin kauniita sanoja ihan puun takaa. Tällaisista tilanteista saa sitä kauaskantoista voimaa <3)
Totesin vielä, että eipä kukaan ole antanut vaihtoehtoa, että jaksaako tätä vai ei. Ja että kun oma lapsi on tuollainen supersankari, niin pakkohan munkin on olla. Että onneksi supersankarius on tarttuvaa.
Harva tosiaan tietää, millaista meidän arki ihan oikeasti on. On meillä päivän aikana moniakin hetkiä kun saatetaan näyttää ulospäin ihan normaaleilta, mitä nyt pojalla useimmiten naama ja kädet ruvella, mutta muuten. Kyllä me kerhossa tehdään ihan samoja juttuja kuin kaikki muut, tosin poika ei saa esimerkiksi kävellä / ryömiä läpi duplomeren tai jäädä kahden kesken kenenkään toisen lapsen kanssa.
Kaikista varotoimista huolimatta aina välillä sattuu, tänäänkin. Kesken loppupiirin poika inahti ja osoitti toista jalkaansa. Kurkkasin äkkiä sukan alle ja nilkassa olikin ikävä mustanpunainen rakkula, joka piti hoitaa mahdollisimman pian. Niimpä vetäydyimme vessaan puhkomishommiin, ja se yksi äiti kuuli pojan itkun.
Tämä on kaikkien muiden mielestä sitä ylimääräistä, tavallisesta lapsenhoidosta poikkeavaa. Sitä, joka voi ulkopuolisten silmissä näyttää karsealta, raskaalta ja ylitsepääsemättömältä, mutta on meille - sekä pojalle että minulle - sellainen asia joka ei ole mistään kohti mukavaa, mutta täytyy tehdä. Tämä on meille myös ihan tavallista, arkista ja jokapäiväistä.
Koska tiedättekö, kaikkeen tottuu. Tällaista meidän elämä on ollut jo 1,5 vuotta. Kaikki se muiden mielestä tavallisesta lapsiperheen arjesta poikkeava on meille ihan tavallista arkea. Kun sitä tekee joka päivä, siihen rutinoituu. Ei se tunnu enää ylimääräiseltä. Rakkuloiden puhkominen ja haavanhoito on ihan samaa päivittäistä rutiinia kuin vaipanvaihtokin. Kaikkien mahdollisten vaaratilanteiden ennakoiminen ja pojan suojeleminen kaikelta vältettävissä olevalta kivulta on taitolaji, jossa kehittyy vain ajan myötä huippuosaajaksi.
Tämä on meidän perheessä ihan tavallista elämää, ja mä olen siinä suhteessa ihan tavallinen äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti